Ja hän otti matalan puusammion, joka seisoi seinännojalla, vei sen kammariinsa, kaasi siihen kolme sangollista vettä, lukitsi oven ja laski ikkunaverhot alas, riisui yltään ja laskeusi polvilleen astian ääreen ja alkoi peseytyä vakavin hiljaisin kasvoin.
Hän valeli kaulaansa, ja kauniita olkapäitään ja ajatteli: 'Tuossa paikassa oli silloin loka, jota hänen silmäinsä edessä Dänensandilla heitettiin päälleni… silloin olin lapsi. Millaisiksi ovat olkapääni muuttuneet ja millaiseksi sieluni? Onko perämies Lau laskeva käsivartensa ympärilleni… tuo suuri, hirveä poika?…' Ja hän valeli täyteläitä valkeita käsivarsiaan ja sanoi: "Millä leikitte mieluummin, vedenaalloilla vai Pe Ontjes Laulla?… Pe Ontjes Laulla… varmasti." Ja kun hän siten kuvitteli itselleen, millainen hän mahtasi tulla olemaan, ainako tuommoinen tyyni ja kylmä, ja noin itsetietoinen ja itsestään varma, kohosi hänen kasvoilleen kevyt älykäs hymy. Siten vaeltaa korkean hämärän kuusimetsän ylitse vaalea pilvi ja heittää ylhäältä vaalean heijastuksen metsän pimentoon, niin että siellä siimeksessä hetkeksi on valoisampaa… Hän valeli voimakasta, pehmyttä vartaloaan, joka oli hieno ja virheetön, sillä hän ei ollut ikinä kuristanut sitä; ja ajatteli: 'Sitä ei ole kukaan ikinä nähnyt siitä kun äitini on viimeksi kylvettänyt minua. Sittemmin kylvin puron taitteessa, aina ihan yksin. Kukaan ei ole sitä sittemmin nähnyt… ei, ei kukaan… mitä kuuluu se teille?… mitä kuuluu se Pe Ontjes Laulle?… kenelle olen velvollinen tekemään tiliä siitä, mitä olen ruumillani tehnyt?… Minä, vapaa, terve, täysi-ikäinen ihminen?… Olenko häntä halventanut? Tehnyt hänet likaiseksi? Olenko tehnyt mitään luonnotonta ja epäpuhdasta? Omatuntoni on huoleton siitä… Ja hän valeli voimakkaita suoria sääriään polviin asti ja katseli ajatuksissaan valkeata arpea, joka olihan yläpuolella polvea kohonteella sisäpuolella. Muinen, kun hän oli ollut noin kahden-kolmentoista vanha, oli hän tuntenut lapsellista mieltymystä eräästä kaunista iloista renkiä kohtaan, joka palveli naapuri Martensilla. Kun tämä työskenteli valjakkoineen pellolla, oli hän ajanut pojan hevoselta, ja mennyt itse istumaan sijaan, harinreisin, aivan kuin pojatkin. Eräänä päivänä, elonkorjuun aikana oli nelivuotias tamma, jolla hän istui, alkanut vikuroida, eikä tahtonut vetää. Renki, kiireissään ja vihoissaan — oli mereltä käsin nousemassa ukkos'ilma — aikoi lyödä hevosta heinähaarukalla. Mutta samassa hypähti tamma syrjään, ja haarukan eräs sakara tunkeusi puvun läpi lapsen sääreen. Silloin säikähti renki kovasti, ja katseli haavaa ja imi suullaan veren siitä ja nouti vettä ojasta ja pudisti päätään ja sanoi: "Hullu,… hullu tyttöseni!" Kun äiti lauantai-iltana näki hänen alusvaatteissaan verta, sanoi hän, että hän oli kaatunut erääseen naulaan, eikä ilmaissut renkiä. Hän katseli ajatuksissaan arpea, ja muisteli entisellä mieltymyksellä häntä ja ajatteli: 'En ole kertonut yhdellekään ihmiselle tuosta. Kuinka ihana on olla salaisessa uskotussa ystävyydessä jalon ihmisen kanssa.' Hänen kasvonsa lempenivät ja hänen silmissään välkkyi sisäinen ilo: 'Kuinka armasta on oleva, kun saan olla niin lähellä ja oma hänelle, saan levätä häntä lähellä ja näyttää tuota arpea ja hän silittää sitä ja kiusottelee minua. Kuinka ihmeellistä on oleva…' Lopuksi pesi hän jalkansa. Lujina kaartuivat ne norjista nilkoista, eivätkä olleet liika pienet eikä liika suuret. 'Kun olin lapsi', ajatteli hän, 'juosta livistitte te ulos matalikolle; ja toisinaan tarkastelimme me jälkiä, jotka te jätitte hiekkaan: jalan koko muoto ja joka varvas oli selvästi ja sievästi jäljennettynä pehmeällä mutapohjalla. Silloin juosta livistitte kaikenmoisiin ajattelemattomiin lapseniloihin, silloin juoksitte pois Pe Ontjesin luota. Nyt juoksette takaisin hänen luokseen. Te, raukat juoksijat, joudutte tekemään, mitä minä vaan tahdon.' Hän nauroi hiljaa ja sanoi verkkaan ja estellen ja kasvonsa lehahtivat punaisiksi: "Ettehän kerro sitä kenellekään… minä juoksen mielelläni Pe Ontjesin luokse… minä… minä luulen, että olen ylen onnellinen ihminen."
Hän meni piirongin ääreen, polvistui sen eteen ja alkoi laulaa, ihan hiljaa, ja väärin tietysti; Bojet eivät nimittäin kukaan osaa laulaa; mutta se sointui hänelle itselleen kylliksi hyvältä. Ja otti ensiksi kevyen villaisen aluspaidan ja puki sen yllensä. Sitte veti hän esiin liinapaidan, joka oli alimmaisena. Hänen äitinsä oli kolme vuotta sitten, kun hän täytti kahdenkymmenenyhden, neulonut sen käsin hänelle hienosta liinasta, oli kutonut hienon kapean pitsireunuksen sen kaula-aukkoon, ja oli hiljaa pistänyt sen tänne, aivan alimmaiseksi ja sanaa sanomatta. Kun Anna eräänä päivänä järjesti laatikkojaan, löysi hän sen. Hän ymmärsi kohta, mitä varten äiti oli neulonut sen, ja oli hiljaa laskenut sen paikalleen, alimmaksi laatikoon, eikä ollut hänkään sanonut sanaakaan. Nyt otti hän sen, ja puki polvistuneena ylleen, ja napitti sen ja nousi ylös ja silitti sen suoraksi rintansa yllä… Sitte halutti häntä järjestää hiuksiaan. Hän laski ne irti, levitti palmikkonsa, ja antoi hiustensa aaltoilla valtoiminaan, ne näyttivät vallan kuin vaalea kaisla; hän alkoi kammata niitä ja sitoa palmikkoon. Siinä työskennellessään silmäili hän taukoamatta tarkasti peiliin, ikäänkuin iloitsisi hän käsiensä liikkeestä, ja tarkasteli niitä, sentään hiukan epäluuloisesti. Siten iloitsee ja tarkastaa ja arvostelee terävin tyynein silmin kettu aamunraikkaassa leikkiviä lapsiaan. Nyt kiersi hän palmikkonsa sykkyrään takapuolelle päätä, nyt silitti hän hiuksia kummallakin ohimollaan ja työnsi niitä hiukan eteenpäin; nyt nyökäytti hän pari kertaa päätään: kaikki valmiina… Nyt puki hän ylleen valkeasta liinasta tehdyn alusliivin; se hiipi tarkalleen hänen olkapäittensä ja ympärystänsä mukaan; sitte veti hän ylleen alushousut, kaksi paria, alemmat ohutta valkeata liinaa, päällemmät, sinisestä kevyestä lämpimästä kankaasta — oli nimittäin kylmä marraskuunilma —, ja napitti ne kiinni alusliiviin. Sitten puki hän ylleen lenningin. Se oli ainoa kaunis lenninki, joka hänellä oli, se oli sininen, vähän ryppyjä rinnan yllä, muuten ihan suora, vyötäisillä vyö. Koko puku oli niin väljä, että kun hän kohotti olkapäitään, koko puku, alusvaatteetkin, kohosivat ylös. Sitte pani hän päähänsä ruskean vilttihatun, kohtalaisen suuren, jolla oli kevyesti kaartuvat reunat, ja ympärille sitaistu vaatimaton ruskea samettinauha, ja veti ylleen harmaan, väljän päällystakin… Sitte otti hän vielä suuren viitan, jonka Anna Martens oli unohtanut hänen kammariinsa, se oli hänen miehensä oma; Anna Martens kulki siinä toisinaan, kun hän märässä ja kylmässä tuli rattailla Hilligenleihin. Nyt otti Anna sen, puki sen päälleen ja sanoi nauraen: "No, Anna Martens, kun tulen takaisin, niin saat asettua takkisi eteen ja kysyä siltä: 'Kerro minulle, mitä olet nähnyt?'"
Nyt seisoi hän, kauniina ja voimakkaana ovella, katsahti vielä kerran taakseen, lähti ulos, otti paketin, joka oli pöydällä ja huusi kovaan väliköllä: "nyt minä menen:" ja lähti ulos…
Kun hän tuli rantaan, seisoi siellä pimeässä pitkänpuoleinen mies merimiespuvussa, öljytakki kainalossa ja odotteli. Hän luuli, että se oli Pe Ontjes ja sanoi jo kaukaa: "Minä tulen tuomaan pakettia!"
Se olikin Kai Jans. "Mistä sinä tulet?" kysyi Anna.
"Berlinistä", kuului vastaus. "Tulin eilen… Matkustan tästä Pe Ontjesin, vanhan perämieheni kanssa Cuxhaveniin. Mitenkä muutenkaan saisin aikani kulumaan?"
"Tulehan", sanoi Anna, "tässä on paketti Hettille, toimita se perille.
Hän on nyt myöskin Hampurissa."
Kai kohotti ja laski olkapäitään, ja sanoi kuin hemmoteltu lapsi: "En minä viitsi… tee itse se… tule… niin vien sinut laivaan."
"Mutta sinun pitää kohta tuoda minut takaisin taas."