"Tietysti, tietysti", sanoi hän ja tarttui airoihin. "Mitä ajatteletkaan? Enhän minä ole mikään merirosvo kuin Wieben Peters…"
Anna oli hyvillään, kun nuo kaksi suurta miestä siten hommailivat hänen kanssaan, ja hänen tähtensä valehtelivatkin noin vaan silmää räpäyttämättä, ja sanoi: "Olet kirjoittanut Heinkelle, ett'et ole ahkera… siellä Berlinissä. Ja ett'et ole ylioppilaskaan enää. Mitä sinä sitten olet?"
"Minäkö?… tyhjäntoimittaja", sanoi hän.
"Mitä on se virkojaan?" kysyi tyttö ivallisesti.
"Jo kolme vuotta sitten olen viskannut syteen kaikki mietiskelyt ja semmoiset", sanoi hän, "ja elän nyt, ja katselen ympärilleni… Mitä arvelet: onhan tuo suuri askel: ahtaalta laivalta ja kirjojen parista Hilligenleissä suoraan suureen kirjavaan maailmaan? Silmät suurina kuin kahvikupit."
"No?" sanoi tyttö. "Entä työ?"
"Niin tuota!" sanoi hän… "en ole vielä paljoa tehnyt… mutta, kun kerran ryhdyn, niin tulee se sujuamaan… Suoritan tutkinnot kyllä ajallaan, älä ole huolissasi siitä… Sen teen jo yksin vanhuksienkin vuoksi", lisäsi hän vakavammin.
"En tiedä", sanoi Anna, "mutta minusta tuntuu kuin et oikein sopisi papiksi; olet liika kirkaspäinen ja liika vilkas siihen."
"Sitä et sinä ymmärrä, lapseni…" sanoi hän. "Nyt juuri tarvitaankin virkkuja miehiä sille alalle".
"Kuka niitä vaatii?"