"Kertomuksen Wieben Petersistä tunnemme kaikki", sanoi Anna. "Jokainen lapsi Hilligenleissä tuntee sen".
"Ei", sanoi Kai Jans miettien, "ei kukaan tunne sitä. Ette usko, kuinka olen miettinyt sitä, ennenkuin olen päässyt selville totuudesta".
"No", sanoi Pe Ontjes, "kerrohan sitte se juttu Wieben Petersistä".
VIIDESTOISTA LUKU.
Lounaistuuli puuski vinhana ja tiheänä purjeisiin; sade valeli kantta, meri sihisi ja kähähteli laivan vierellä. Helgolandin majakkavalo vilkahteli harmaasta tähdettömästä yöstä.
"Noin neljäsataa vuotta sitten matkasi siis ditmarskilainen Wieben Peters tätä samaa matkaa… Mutta hän ei matkannut sitä rauhan miehenä, niinkuin me kolme, vaan raivosi hänessä ankara vimma. Hän piti, että hänen kansansa oli kääntänyt hänen oikean asiansa vääräksi. Ja siten olikin laita. Mutta perussyy hänen riitaansa kansansa kanssa oli se, että hän oli hallitsija- ja käskijäluonne, jolla ei ollut oikeata tilaa tuossa pienessä talonpoikayhteiskunnassa. Siellä tunsivat kaikki itsensä toisensa vertaisiksi, täysin toisensa vertaisiksi. 'Mikä käskevä katse sillä on mukamas!… Ja käy, kuin itse kreivi Rantzau!… Ja mikä kirkas kilahtava käsky hänen äänensävyssään!… Ja millainen takki sitten, mitä kuosia sekin!… Ja nähkääs hänen pitkää kellervää partaansa! Mennään ja ärsytetään häntä!' Silloin mörähti hän lopuksi kuin härkä.
"Viistoista hurjaa huikeata miestä mukanaan lähti hän merille. Liekit hänen vihamiestensä palavista taloista leimusivat pitkin rantaa. Vihan kirkuna kaikui hänen jälkiänsä, kuin maan vihollisen vieraillessa.
"Helgolandilla asui niihin aikoihin vaivainen, takapajullejäänyt heimo, veltto kurja jäte uljaasta kansasta, joka oli vaeltanut meren ylitse Englantiin. He elivät huonosti harjoitetulla sillinpyydystyksellä, ja sillä, että he myrskyöinä sytyttivät vahvan valkean torniin, jotta joku laiva haaksirikkoutuisi heidän rannoilleen. Juoni onnistui heille sentään harvoin, vaikkapa pappi, jonka he palkkasivat itselleen, ja jonka jalkojen edessä he joka sunnuntai jokainen polvistuivat, ylen hartaasti rukoilikin, että Jumala siunaisi heidän rantojaan laivahylyillä. Kun Wieben Peters vinhassa koillistuulessa tuli heidän lahteensa ja laski rantaan, pakenivat he lymypaikkoihinsa ja rotkelmiinsa alamaalla; ja Wieben Peters viisinetoista miehineen oli Helgolandin herrana.
"Hän asettui asumaan vanhaan lujaan torniin, jonka aiempi, tarmokas polvi oli rakentanut, ja teki sieltä retkiään ja ryösti kotimaataan. Joka kerta kun hän lähti retkelleen, tyhjentyi joku ditmarskilainen jahti, joka lastineen oli matkalla Hampuriin, tai nuoleksi tuli jonkun ditmarskilaisen talonpoikaistalon olkikatosta. Ja kun hän semmoisen retken jälkeen palasi kotiin, iloitsi hän. Hän naurahteli itsekseen, ja leikki kädellään pitkän kellervän partansa kanssa, teki solmuja siihen ja aukaisi ne taas.
"Niinpä ravitsi hän sieluaan leppymättömällä vihalla ja oli olevinaan, ikäänkuin saisi hän tyydytyksensä siitä. Mutta sisällisesti oli hänen sielunsa yhä levoton.