Silloin kertoi Piet hänelle onnestaan, ja ett'ei äidin nyt enää tarvitse työskennellä koneen ääressä.
"Niin… ja tuo suuri Pe Ontjes Lau on nyt minun lankoni. Ajatelkaas, lankoni!" ja hän nauroi. "Onpas hyvä, että aina olemme sinutelleet toisiamme, muuten olisi kiusallista nyt alkaa sitä. Eipäs… ja milloin menevät he naimisiin?"
"Neljän viikon kuluttua."
"Neljän viikon", sanoi tyttö ja vaipui ajatuksiin kuin syvään lampeen… "Kuule", sanoi hän, "Kai Jans suorittaa nyt pian tutkinnon. Hän aikoo nyt sentään ruveta papiksi; ja minäkin pidän, että se on oikein."
"Te olette hyviä ystäviä?"
"Niin olemme", sanoi Heinke vakavasti ja pehmyesti, "hän on aina ollut niin ihmeellisen ystävällinen minulle. Minulla on hirveän paljon kirjeitä ja postikortteja häneltä. On vallan ihmeellistä, kuinka iloista ja hyvää meidän on olla keskenämme ja puhella."
"Niin, mutta mitä sanot siitä, että hän aina etsii jotain pyhättöä, tai miksi sitä kutsuisi? pyhää maata tai semmoista?"
"Niin", sanoi Heinke ja rypisti hienoja kulmakarvojaan ja katsahti tuijottavin miettivin silmin eteensä maahan: "Mitä pitää siitä sanoa?… Tiedätkö, mitä minä vaan sanon siihen? Minä tiedän, että hän on hyvä ja viisas mies. Ja enempää en sano."
"No, lähde siis ja mene tervehtimään häntä."
Silloin lähti hän.