Piet istui hetken yksin huoneessa; katseli ympärilleen, ja tapasi kaiken vanhoilla paikoillaan; jäi sitte katsomaan alas maahan eteensä ja tunsi itsensä väsyneeksi kaikesta siitä, mitä hän viime päivinä oli saanut elää ja kokea. Ja alkoi ajatella laivaa, jonka rakennusta hän tulisi valvomaan. Ja näki tuon puolvalmiin laivan edessään, ja itsensä kapuamassa sitä ylös ja alas ja kyselemässä ja huomauttamassa yhtä ja toista, ja astumassa alas lastiruumaan. Ja kun hän seisoi siellä ja katseli työtä… silloin alkoi hän kuulla ylhäältä käsin jotain natinaa ja napinaa ja ajatteli: Mikähän siellä nyt on? Mikä uusi kone siellä nyt työskentelee kannella?
Hän nousi ylös, ja muisti missä oli, ja aukasi oven, ja ravisti mielikuvitukset päästään… Sitte riensi hän kolmella harppauksella ylös rappuja.
Siellä seisoi äiti pienen samean kyökkilampun valossa koneen ääressä, aivan vaipuneena ajatuksiinsa, ja antoi koneen käydä, ja katsahti nyt hämmentyneenä ylös.
"Otit sen niin nopeaan pois… en ennättänyt ajattelemaankaan… Minä luulen… ett'en voi ajatella, ell'en saa istua koneen ääressä… olen aina työskennellessäni ajatellut isäänne ja teitä."
Hän pyyhkäsi kädellään koneen kirkasta pöytää, ja nyyhkähti kuumaan itkuun.
"No", sanoi poika, "tyynnyhän, äiti. No… tyynny hän nyt… Saathan sinä istua tunnin, pari sen ääressä päivässä, mutta enempää et… Ja tule nyt."
Mutta hän jäi istumaan ja sanoi: "Katsos, Piet… olen aina ollut niin kovasti huolissani teidän jokaisen puolesta. Joka päivä olen pelännyt, että sinä voisit tehdä jotain yhtä äkkipikaista, kuin isäsi, ja myöskin hukkuisit. Ja Annan vuoksi: hän on kestänyt raskaat ajat, Piet… ja Heinke on niin hiljainen ja itseensä sulkeunut… ja Piet… en ole ikinä tunnustanut sitä tytöille, mutta sinun pitää tietää se, jos sattuisin äkkiä kuolemaan: pidän Hettistä niin äärettömän paljon… ja nyt pelkään niin kovasti hänen puolestaan… hän ei ole vilpitön ja tottapuhuva, niinkuin te."
"Minä tiedän", sanoi Piet synkin silmin. "Anna on kirjoittanut siitä. Mutta nyt kun tiedän siitä, on se hyvä. Jään nyt Hampuriin ja pidän häntä silmällä. Lurjuksesta pitää tulla mies; siitä pidän minä huolen!… Onhan hän hyvää juurta?… No, ole huoletta vaan!… Katsos, kuinka paljon jo olen saavuttanut! Ja minä saavutan enemmän! Olen ponnistava, ponnistava lujasti. Aina edemmäs! Aina eteenpäin!"
"Niin, Piet", sanoi äiti epäilevästi ja miettien: "Luuletko, että sillä tapaa löydät rauhan?"
"Oh, rauhan!" sanoi hän. "Mitä on rauha? Älähän sinäkin nyt vielä ala puhua Kai Jansin puheita!… No tule nyt!"