"Kävin siellä äskettäin", sanoi Wedderkop. "He juttelivat hiiristä. Kukin läsnäolijoista kertoi hiirijuttunsa, joka on hänen omansa, ja josta hän ylpeilee. Toiset istuivat kumartuneina eteenpäin, ja tuijottivat kertojaa kasvoihin, ei sentään innostuksesta juttuun, senhän he tuntevat ennaltaan, vaan sentähden, että he palavat halusta päästä kertomaan omaa kaskuaan. Yht'äkkiä, ennenkuin toinen vielä on saanut omaa hiirtään kunnolla korjoonkaan, livahtaa toisen hiiri jo näyttämölle, ja purasee edelliseltä hännän poikki. Siten sitä jatkui vuoroa myöten. Sitte alettiin jauhaa valtiollisia asioita."
"No mitä mielipiteitä heillä niissä on?"
"No tiedäthän: heillä on mielipiteet vuodelta kahdeksantoistasata seitsemänkymmentä viisi, ja kaiken saavat he mahtumaan sanoihin: Bismarckin kolme suurta tuhmuutta… Ja sitte on heillä eräs sana, eräs sanasutkaus, jonka he aina sovittavat kaikkeen. He sanovat: 'Meidän tulevaisuutemme on vesillä? Varokaahan! Pian on se vesissäkin!' Tämä sanasutkaus on, toisin kuin hiirijutut, yhteistä klubbiomaisuutta. Jos sinne otetaan joku uusi jäsen, tai tulee joku vieras, niin silloin vetää aina joku tämän sutkauksen esille, ja katsahtaa sitte ylpein välkkävin silmin ympärilleen, ja näkee ympärillään paljaita ylpeitä välkkäviä silmiä."
"Sitte tulee kaikenmoisten kaskujen vuoro. Ne olivat melkein kaikki rivoja. Tuo kaskunkertominen, Pe Ontjes, on ilkeä kulkutauti, joka on vahvassa vauhdissa; nuo kaskut karkoittavat vakavuuden ihmisen työstä, ja kunnioituksen tunteen elämästä. Siellä klubbissa istuvat vanhat perheenisät ja nuoret naimattomat miehet yhdessä, ja nauravat yhdessä kaikelle törkylle, ja tärvelevät oman luonteensa ja toisten."
"Niin", arveli Heinke mielevästi, "mutta käsityöläiset… nehän ovat kunnollisia".
"Oh, käsityöläiset!" sanoi Kassen Wedderkop… "Suo anteeksi, Anna, nuo hiton korealaiset… Näes", sanoi hän, antaen äänensä muuttua kuiskaukseksi: "tarkastelin tänään puuseppääni, kuinka hän seisoi papumaassaan ja koetti pystyttää kuollutta varista tangon päähän linnunpelotukseksi. Siinä toimessa hän hommaili koko puolen edeltäpuolen päivää. Mutta jos tilaat häneltä jotakin, niin saat parhaassa tapauksessa jonkun kuukauden kuluttua jotakin, jota et ollenkaan ole tahtonut. Ei ole mihinkään koko käsityöläisluokasta; heissä ei ole mitään halua ja eteenpäin pyrkimystä. Jos joskus sattumoisilta hiukan alkaa heissä häämöttää joku aavistus heidän kurjasta untuneesta olostaan, niin pitävät he joitakin ammattikunta-kokouksia, ja kiukuttelevat siellä keskenään ja solvaavat toisiaan; ja puheenjohtajan pitää illalla hiipiä kotiinsa, mukanaan suojelusvartiasto. He tuijottavat itsensä sokeiksi pormestarinarriin ja muutamiin yliopistosivistyksen saaneihin vetelyksiin kuin mihinkin korkeihin auktoriteetteihin; heidän pitäisi sensijaan tietää, että suora ja rehti toimintatarmo vie ihmisen pitemmälle kuin saamaton oppineisuus."
"No", sanoi Heinke, "siispä ei ole koko Hilligenleissä mitään kunnollista ja hyvää".
"Niin, mitähän voisi sanoa työväestä, Heinke? He nyt sittekin voisivat mieluimmin olla ylväitä valppaita ihmisiä, sillä heillä on korkea ihanteellinen päämäärä, mitä sitte ajatteleekin heidän ohjelmansa yksityiskohdista. Mutta he eivät pidä tätä päämääräänsä selvänä edessään. He epäilevät ja ärsyttävät toisiaan. Missään luokassa ei ole keskinäinen kateus niin suuri kuin työväen keskuudessa… Katsos, semmoinen on Hilligenlein porvaristo! Joukko hupsuja ja hyväsävyisiä nahjuksia. Hitto soikoon, Pe Ontjes… suo anteeksi, Anna, ne hiton korealaiset… kun olin nuori seitsemäntoista vuotias poika — olinhan vaan pienen nummitalokkaan poika: miten sain minä ponnistella, päästäkseni eteenpäin! Kuinka sain valppain silmin etsiä, missä minun pienet lahjani ja taipumukseni piilivät, ja kuinka löysin ne ja käytin niitä. Ja sinä, Pe Ontjes, ja Piet, kuinka olette te saaneet kurotella kurkkujanne! Tiedätkö mitä, Pe Ontjes? Kun Daniel Petersin virka-aika kuuden vuoden kuluttua menee umpeen, niin pitää sinusta tulla Hilligenlein pormestari."
"Mitä?" sanoi Pe Ontjes Lau säikäyksissään. "Minäkö Hilligenlein pormestariksi? Minä hanhipaimen. Ketuksi mieluummin!"
"Oh!" sanoi Anna ilkkuen. "Sinä ja kettu! Sano sitte vaikka: leijona!"