Kuului kovaa askelten töminää, ikäänkuin olisi sieltä mennyt lauma elefantteja; se läheni jykeästi ja jysähdellen ja kolisten. Anna ennätti vielä ripeästi sysätä syrjään paremman tuolin, ja sijoittaa huonomman sijalle, ja heittää puoleen valkean päällyksen: kun Jan Friech Buhmann jo seisoi ovessa suurena ja peloittavan näköisenä ja nokisena kuten tavallisesti.
"Tjark Dusenschön on tullut!" sanoi hän ja sai vaivoin hengitystään edes, ja viskasi nokisen mustan lakkinsa lattialle. "Enempää en sano. Hän on miljonääri… Kaikki menee täytäntöön".
"Mikä menee?" huusi Wedderkop, ja katseli kummissaan ilmiöön ovessa.
"Kaikki, mitä Rieke Thomsen aina on sanonut: että Tjark Dusenschön vielä tekee Hilligenlein suureksi. Verovapaus, satamansyvennys, Dänensandin kultalaiva, kaikki, kaikki. Hän on salaa käynyt täällä, ja ostanut Dittmarin talon ja asuu Ringerangin luona ja on käynyt tervehtimässä iso-äitiään. Sanon teille, vanha Stiena on haltioissaan. Kun Tjark oli lähtenyt hänen luotaan ja ennättänyt jo puoliväliin Satamakatua alas, niin livahti hän vielä oveen ja huusi: 'Tjaark… Tjaark… tule vielä kerta iso-äitisi luo.' Silloin aloin minä kuulustella, ja menin puhuttelemaan häntä. Kaikki menee täytäntöön, mitä Hule Beiderwand joskus on sanonut."
"Vai siten…" sanoi Pe Ontjes Lau, ja nousi ylös. "Ja nyt arvelet sinä: että kun hän tulee, tuo herra tehtailia, herra Dusenschön, niin pitää minun… Sanon sinulle: viskaan hänet päinniskoin täältä! Se ihminen on nuoruudessani saattanut minulle jo tarpeeksi mielipahaa".
Ja sen sanottuaan meni Pe Ontjes Lau, tuo mahtava, työhönsä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Oli tosin niitäkin Hilligenleissä, jotka, keveästi ja ivallisesti hymyillen, muistelivat entisiäkin aikoja: Eiköhän tuo ole Tjark Dusenschön, vanhan hupsun Stienan, hänen joka asuu pitkässä rakennuksessa Satamakadun varrella ja parsii sukkia vieraille ihmisille, äpärä tyttärenpoika? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön, joka paitasillaan ja engelskan nahkaiset housut yllään juosta livisti kalastajia vastaan, kerjätäkseen itselleen illallista? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön, pitkäkoipinen pojanretkale, joka markasta päivässä oli Daniel Petersillä kirjurina ja laahusti jalkojaan niin hullunkurisen jäykästi. Mutta semmoisia puheita kesti vaan niinkauan, kun ei vielä oltu nähty Tjark Dusenschöniä. Kun näki hänet, niin semmoiset ajatukset menivät kuin tuhka tuuleen. Heti paikalla. Niitä muisteli sitte jälkeenpäin turhaan. Niitä ei yksinkertaisesti enää ollut; eikä niitä enää saanut heräämään mielessään. Niin mahtavan arvokkaan vaikutuksen teki herra Dusenschön.
Tottahan tuommoisen tyyneen vakavan miehen pitää saada rauhassa kulkea teitään! Tuon miehen, joka aina on puettu samallaiseen tummanharmaaseen virheettömään pukuun, jossa on leveät, kunnioitettavan näköiset sivulaput taskujen suissa, tuon miehen, jolla on niin mietteihinsä vaipuneet, parrattomat kasvot, ja joka astelee niin vakavan tyyneesti hieman käyrillä säärillään. Tjark Dusenschönillä oli aiemmin ollut ihan suorat sääret. Nyt ne olivat hiukan käyrät. Käyrät sääret antavat ihmiselle jotain pätevää ja luotettavaa.
Kuka epäilisi Tjark Dusenschöniä? Daniel Peterskö? Daniel Petersin luo meni hän kohta ensimmäisenä päivänä, kohta kun oli ostanut Dittmarilta hänen suuren tyhjän liiterinsä, ja tapasi siellä samalla nuo molemmat vanhat, pyyleät neuvosmiehet. Hän puhui kauniilla ja pehmeyellä äänellään, ja silmin, joissa väliin välähti kuin heräävät kyynelet, kovasta ja vaivanalaisesta nuoruudestaan, livahti kevyesti ja notkeasti ohi niiden kolmen vuoden, jotka hän oli työskennellyt Daniel Petersillä tässä talossa, ja kertoi, kuinka hän vaivalla ja väellä oli kamppaillut eteenpäin Hampurissa, ja kuinka hän viimeksi oli vaatimattomilla varoillaan harjoittanut maatilojen kauppaa, ja kuinka hän, kiitos Jumalan ja hyvän onnensa, siinä oli ansainnut omaisuuden. Nyt, saavuttuaan ikäänkuin elämänsä huipulle, oli hän johtunut ajattelemaan ahtaita alkuaikojaan, ja oli päättänyt, sen mukaan kuin hänen voimansa riittivät, tehdä työtä ja vetää kortensa kotiseutunsa vaurastuttamiseksi. Hän oli omaksunut tämän ajatuksen sitä suuremmalla ilolla, kun hän tiesi, että Hilligenlein asiain johdossa oli miehiä, jotka tiesivät, mitä tämmöinen pieni kaupunki nykyisinä vaikeina aikoina tarvitsi. Senjälkeen alkoi Tjark Dusenschön selitellä aatettaan makkaratehtaasta.