Daniel Peters oli arvokkaasti kuunnellut aina siihen asti, jolloin tultiin kohtaan, jossa hän kuuli kiitettävän itseään. Siitä asti hän ei enää kuunnellut, vaan alkoi silitellä kauniita viiksiään, ja valmistella puhetta, jonka hän pitäisi silloin, kun kaupunki soihtukulkueella tulisi tervehtimään häntä ja Dusenschöniä hyväntekijöinään. Soihdut hulmahtelivat ja hän seisoi raatihuoneen portailla. "Arvoisat herrat… Oli onnen ja heräävien toivojen hetki vanhalle rakkaalle kaupungillemme, kun herra Dusenschön astui sen rajapyykkien sisäpuolelle, ja oli taaskin onnen ja toivojen hetki, kun sama mies astui virkahuoneeseeni ja minä, pikaisesti älyten hetken merkityksen ja suuruuden…" Siten, valmistellen yhä puhettaan, nyykäytti hän arvokkaasti päätään sille, mitä Tjark Dusenschön puhui tehdaslaitoksensa vakuutusarvosta, ja ensimmäisestä ja toisesta kiinnityslainasta, ja säilykkeiden valmistamisesta merisotalaitokselle ja muusta semmoisesta.
Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Käsityöläisetkö? Hän antoi heille paljon työtä. Ja kun hän veti esiin yksinkertaisen mustan lompakkonsa, tehdäkseen muistiinpanojaan, alkoi heidän silmiään huikaista. He olivat haltioissaan hänestä. Kun hän sanoi muurari Bimsteinille: "Mestari, oletteko hyvä, ja tuotte huomenna laskun", tai puuseppä Sagebockille: "No, mestari, olleekohan minussa miestä maksamaan laskuanne?", niin nauroivat he kumpikin täydestä sydämestään. "Ei mitään kiirettä, herra Dusenschön! Rahat eivät ole missään varmemmassa tallessa kuin teidän huostassanne". Mahavyö oli heillä kylläkin tiukalla, ja heidän vaimonsa sanoivat: "Sinun pitäisi viedä lasku Dusenschönille, minun pitää ottaa lainaksi kauppiaalta". Mutta mestarit eivät tahtoneet esiintyä semmoisina niukuin naukuin eläjinä herra Dusenschönin edessä.
Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Varakkaatko? Neljännesvuoden kuluttua otettiin hän yksimielisesti seurusteluklubbiin. Tapahtui ensi kertaa, että otettiin niin pikaan. Toisilla oli aina joitakin vastustajia; mutta Tjark Dusenschönillä ei ollut ainoatakaan vastustajaa. Hän tuli joka ilta klubbiin, aina samaan aikaan, puhui niukasti ja joi vielä niukemmin. Kun uusi bentsiinimoottori oli sijoitettu suojukseen, tarjosi hän hienot samppanja aamiaiset, joissa hän yhtämittaa hymyili lempeätä tyyntä hymyään, ja itse joi vähimmän kaikista vieraistaan. Hän käyttäysi niin suurella varovaisuudella ja tahdikkuudella, ett'ei hän kertaakaan loukannut edes kihlakunnan tuomari Dunkeria, joka kuitenkin vuoden mittaan takertui tuliseen riitaan jokaisen klubinjäsenen kanssa, koska hän kaiket päivät aamusta iltaan, vieläpä alushousuissaankin tyrkytti jokaiselle, että hän oli reserviupseeri. Päällepäätteeksi oli Tjark Dusenschön mielipiteiltään suopea maltillinen konservatiivi. Hän puki nämä mielipiteensä mielellään punnitseviin, mietiskeliäihin sanoihin, nyökäytti vakavasti päätään ja sanoi: "Ken, niinkuin minä, on joutunut vuosikausia ponnistelemaan ja kamppailemaan, kunnes hän on saanut kokoon vaatimattoman omaisuuden ja ihmisten kunnioituksen: hän ei ole niinkään kärkäs mihinkään yltiöimiseen".
Liikkui kaupungilla merkillisiä seikkailevia huhuja Tjark Dusenschönin menneisyydestä. Muutamat sanoivat, että hän oli voittanut puolen miljoonaa arpajaisissa. Toiset taas tiesivät, että hän oli muka Hampurissa osoittanut asianajajalleen, kuinka hän voi voittaa erään satumaisen suuren oikeusjutun, toiset, että koko jutun takana kummitteli kuninkaallinen perhe, josta Tjark Dusenschön polveutui; toiset, että erään amiraalin tytär oli silmittömästi rakastunut Tjark Dusenschöniin, ja vaikuttanut isäänsä niin, että merisotalaitos oli sitoutunut ottamaan säilyketarpeensa Tjark Dusenschöniltä. Tämä viimeksimainittu huhu saavutti eri vivahduksissaan yhä uskottavamman muodon, ja vaikutti osaltaan paljon Tjark Dusenschönin aseman vahvistukseksi. Tuo oli kaikki ylipäätään suurenmoista! Kuinka monelle hilligenleiläiselle onkaan ollut hänen elämänsä suurin hetki, kun Tjark Dusenschön on näyttänyt hänelle bentsiinimoottoria, tai silavanviiltäjää, tai luunsurvinta, tai kun Tjark Dusenschön on sallinut hänen kurkistaa suureen täysinäiseen makkarakattilaan.
Monelle ihmiselle koitti hyvät päivät. Koroillaaneläjät laiskottelijakadulla vetelehtivät tämän kesän kaiket aamupäivät puutarhoissaan, puol'pitkä piipunnysä suussaan, ja haastelivat portista toiseen Tjark Dusensahönistä. Kun sattui jotakin erikoista, kun tuotiin esimerkiksi joku uusi kone, tai kun tavallisen kymmenen sijasta teurastettiin kaksikymmentä sikaa, jättivät he vaikeasti ähkyen ja vaivalloisesti porttinsa ja tulivat toistensa luoksi, jota he eivät muulloisin koskaan tehneet… Ravintolat olivat kello viidestä iltapäivisin väkeä täynnä, ja sielläkös keskusteltiin ja neuvoteltiin Hilligenlein suuresta nykyisyydestä ja sen tulevaisuusmahdollisuuksista. Lukkoseppä Nagel ja puuseppä Sagebock, joita heidän vaimonsa tavallisesti eivät laskeneet ulos, keksivät hirveillä hengenponnistuksilla mahdollisia ja mahdottomia toimituksia, joita heidän välttämättä piti suorittaa, ja menivät, työesiliina edessään, ja työaseet käsissään, ulos ja seisoivat, heillä kun ei ollut varoja mennä ravintolaan, ulkona kadunkulmissa ja juorusivat ja kuuntelivat. Rieke Thomsenin luona pitkässä rivissä istui teeaikana, tahtoo sanoa aamupäivällä kello kahdeksasta asti, ja kahviajalla, tahtoo sanoa iltapäivällä kello yhdestä asti, tupa täynnä vanhempia naisia; Stiena Dusenschön istui keskellä ja huojutti ruumistaan siinä istuessaan, niin että myssynnauhat heilahtelivat ja näytti ikäänkuin liikkuisi hän ihmeen ihanan valssin mukaan, ja Rieke Thomsen istui avarassa tuolissaan, katsahti milloin alas Satamakadulle, milloin syrjään yli lahden ja sanoi: "Kunhan oli pieni paitaressu vielä, tuommoinen vuoden vanha risanenä, silloin sanoin usein, että hänestä tulee vielä jotain erikoista. Toiset lapset, Lau ja Jans ja Bojet, ja mitä niitä muita täällä vilisi ympärillä, niistä ei ollut mihinkään."
Mutta enimmän haltioissaan kuitenkin koko Hillingeleissä olivat Jan Friech Buhmann ja Heine Wulk. Näillä kahdella oli ylipäätään, mutta varsinkin tänä vuonna, rohkeimmat ja syvimmät ajatukset kaikista hilligenleiläisistä. Ei siinä kyllin, että Jan Friech hankki itselleen erään suuren chicagolaisen teurastuslaitoksen pohjapiirustukset, ja tämän johdolla piti Tjark Dusenchönille ylhäällä vallilla esitelmiä siitä, kuinka hänen liikkeensä olisi laajennettava puoliväliin ympäri lahden, josta puhuessaan hän taukoamatta osoitteli punervaruosteisilla pihdeillään kaikkiin taivaan ääriin, vaan hän keksi senkin aatteen, että Tjark Dusenschönin pitäisi työvoimillaan ja varoillaan hiukan kiirehtiä Dänensandin hietikon hitaista murenemista. "Heittäköön sinne kymmenentuhatta markkaa, ja saa takaisin neljäkymmentätuhatta." Hän esitti tämänkin aatteen Tjark Dusenschönille, hieman hämillään, kuten hän aina oli, kun hän puhutteli entistä ystäväänsä; Tjark Dusenschön kuunteli hymy huulilla. Heine Wulk taas kirjoitti salaa erään yleisesti käytetyn koulumaantieteen kustantajalle pitkän lennokkaan kirjeen, jossa hän esitti että tämän piti, kun taas julaistaan uusi painos oppikirjaa, antaa painattaa siihen Hilligenleistä puhuttaessa: kuuluisa makkaratehtaastaan; ottipa hän eräässä pääartikkelissaan puheiksi tuon vanhan tarunkin, että joskus joku Hilligenlein poika olisi tekevä tästä kaupungista todellisen pyhän maan.
Onhan ymmärrettävää, että oli vaikeata asettua vastustamaan miestä, joka pukeutui ja käyttäytyi niinkuin Tjark Dusenschön. Mutta mies on paikkakunnalla, joka tohtii sen, ja hän on vielä tekeväkin sen. Eräs on, joka tuntee hänet lapsesta saakka. Eräs on, joka joskus turhaan on koettanut tehdä hänestä rehellistä rehtiä miestä. Ja tämä eräs on asettuva vastustamaan häntä… Kun Tjark Dusenschön toisena päivänä, kun hän oli Hilligenleissä, ilmestyi viljakauppias Pe Ontjes Laun ovelle, katsoi tämä häneen ihmetellen ja kysyvästi, näki nuo suuret, luotettavan vaikutuksen tekevät sivutaskut, ja leveät läppäät niiden suulla, näki nuo tyyneet, vakavat, parrattomat kasvot ja nousi verkalleen ylös ja sanoi: "Istu alas, Tjark Dusenschön! Olen iloinen, että sinulla on ollut menestystä." Ja hämillään leikkiä laskien sanoi hän: "Nyt saat tulla minulle avuksi, että saamme sataman syvennetyksi."
Silloin välkähti kevyt kaunis valaistus Tjark Dusenschönin silmissä ja hän sanoi: "Siitä juuri tulinkin puhumaan kanssasi."
Siitäpitäen tuli hän kerran joka viikko, tuossa hämärissä, Pe Ontjesin konttooriin, ja haasteli hiljalleen yhtä ja toista, ja uskoi noin kahdenkeskisesti, että liike ei vielä oikein sujunut, koska laitos oli vielä ainoastaan tilapäinen ja liika ahdas. "Mutta en voi toistaiseksi kiinnittää siihen enempää rahaa", sanoi hän, "koska suurempi osa omaisuuttani on kiinni eräässä kattopahvitehtaassa Berlinissä, jossa se kantaa hyviä korkoja."
Anna ei tullut koskaan näkösälle, kun Tjark Dusenchön oli saapuvilla. Jos hän sattumalta oli konttoorissa tai viljamakasiinissa, kun Tjark Dusenschön tuli, lähti hän sanaa sanomatta pois ja nyökäytti ainoastaan päätään. Hän sanoi selvään kylmään tapaansa: "Sinä ja Kai Jans olette useasti kertoneet minulle, millainen hän on ollut poikana. Ei tapahdu, että ihminen suuria muuttuu."