Asuntohuoneen ovi aukaistiin ja hänen vaimonsa meni pehmyttä voimakasta käyntiään poikki välikön ja hyräili itsekseen. Pe Ontjes nyykäytti päätään: "Ahaa… hän on huomannut, että Tjark Dusenschön on kierautettu takaisin, ja hyräilee jo voitonlauluaan, ja kuvittelee jo, että hän on paljoa viisaampi, kuin miehensä, ja paljoa toimekkaampi ja Jumala ties', mitä kaikkea. Ja pitää olla jotakin enemmän kuin Anna Boje, muuten ei voi elää hänen rinnallaan!" Ja kun hän ajatteli sitä, ja näki hänet koko ihmeellisessä ihanuudessaan sielunsa edessä, huumahti hänessä hereille niin kova rakkaus, että hän voihkasi.

Hän hypähti ylös, ja alkoi syvästi mietiskellä, oliko hän sitte todella mikään todellinen mies, mies, joka kokonaan seisoo omalla pohjallaan, kokonaan: oman itsenäisen harkinnan ja punnitsemisen, oman itsenäisen teon mies. Ja hän alkoi raskaassa syvässä mietiskelyssä irroittaa itseään Hilligenleistä, ja kaikesta, mitä siinä oli, pormestarista ja klubista, ja koko porvaristosta, ja seisoi ihan yksin vallilla, ja näki edessään tuon vanhan kaupungin, ja sen kuninkaan Tjark Dusenschönin, ja sen päämiehinä ja johtajina nuo kaikki uneliaat tai turhamieliset ihmiset, ja hän tunsi ensikertaa ikäänkuin rakkautta sitä kohtaan ja huolta sen puolesta. "Hilligenlei", sanoi hän verkkaan ja hiljaa… "Jos Tjark Dusenschön nyt on huijari ja häväisee Hilligenlein koko maakunnan edessä… tahdon katsoa, miten on Tjark Dusenschönin asioiden laita… Vielä tänäpäivänä tahdon ottaa siitä selvän… Ja sitte… kun sen tiedän… sitte… pitää vaimoni rukoilla polvillaan, rukoilla hymyillen ja suudellen minulta anteeksi".

Kun hän vielä kamppaili itseään selvyyteen tässä uudessa valossa, joka heräsi hänessä ja hänen ympärilleen, meni vanha Thoms Jans harmaassa työpuvussaan, jossa oli mutapilkkuja, ja olallaan lapio ja kädessään lakkinen kahvikannu, hänen ikkunansa ohitse, ja katsahti ylös häneen syvällä piilevistä silmistään. Pe Ontjes aukaisi oven ja ukko kertoi, että hän oli saanut Kailta kirjeen, joka ei ollenkaan miellyttänyt häntä. "Ja nyt olen tuuminut asiaa… saanenhan jostain kaapituksi rahaa senverran kokoon… uskaltaisin itseni Berliniin! Hän on aina kutsunut minua sinne. Sanohan sinä nyt, tiedätkö keinoja, millä pääsisin sinne?"

"Ne saat pian tietää", sanoi Pe Ontjes. "Kello on kuusi nyt. Täsmälleen kello kahdeksalta olet sinä pyhäpäiväpuvussasi, sinisessä lakissasi ja lyhyine piippuinesi asemalla. Minä toimitan sinut perille… Jos ihmiset kysyvät, niin sano, että matkustan ainoastaan Hampuriin kanssasi".

"Oletko nyt ihan järjissäsi?" tuumi ukko suorastaan loukkaantuneena. "Luuletko sinä, että minä kahdessa tunnissa voin päättää itseäni semmoiseen ja vielä lisäksi tulla valmiiksi? Ennen puolipäivää huomenna ei ole ajateltavissakaan".

"Sinä seisot kello kahdeksalta täsmälleen asemalla! Ja nyt laita itsesi tiehesi."

Ukko lähti komppuroimaan pois, ja pudisti mennessään tuontuostakin päätään. Hiukan pitemmällä heittäysi hän pieneen juoksuun.

Pe Ontjes meni varastomakasiiniinsa ja järjesteli yhtä ja toista konttoorissaan; sitte, kun läheni lähtö-aika, meni hän yliskammariin, pukeutui merimiespukuunsa, ja astui asuntohuoneeseen.

Siellä istuivat Anna ja Heinke, ja lapsi seisoi heidän jaloissaan. Anna katsahti pikaan ja uteliaasti ylös häneen, odottavin silmin. Mutta Pe Ontjes tekeytyi ikäänkuin ei hän huomaisikaan sitä. "Minä matkustan tänä iltana Berliniin", sanoi hän.

"Oh!" sanoi Heinke ja hypähti ylös. "Berliniin? Mene sitte kohtaamaan Kaitakin! Hän on kirjoittanut minulle niin alakuloisen kirjeen. Hätä ja puute, jota hän siellä saa nähdä ympärillään syö ja kalvaa vielä hänen sydämensä".