"Kuule, Kai… hän on sittekin erinomainen mies. Suurenmoinen kerrassaan! Hän on paljoa enemmän kuin sinä ja Pe Ontjes, paljoa… Vai siten!… Kaikki huijausta!… Kelpo juoni, Kai!"
"Mutta sanohan, missä hän on?"
"Tuntia sitte oli hän konttoorissa. Missä hän nyt on, sitä en tiedä. Meni ihmisiä ohitse, jotka huusivat jotain Dänensandista ja murhasta. Sitte hän on kai piiloittanut itsensä jonnekin… Olen sentään aina pitänyt miehestä paljon. Minun pitää tunnustaa, että hän on kaikista ihmisistä tuottanut minulle enimmän iloa."
"Tule mukaan Pe Ontjesin luo".
Pe Ontjes seisoi vaunujen luona ja odotteli turhaan.
Silloin meni joukko ihmisiä ohitse, ne tunsivat Pe Ontjesin äänen ja sanoivat: "Olemme saaneet hänet kiinni jo. Palokujassa saavutimme hänet ja veimme raatihuoneelle. Ja otimme rahat pois! Ne ovat nyt taaskin kaupunginkassassa. Hänet itsensä annoimme me livistää tiehensä".
"No, miten tuntui hän ottavan asian?" sanoi Kai Jans.
"Hän oli jotakuinkin nyreissään, arvaatte, mutta muuten verrattain ennallaan. Hän pelkää vaan, että hän saa selkäänsä, ja on arvatenkin nyt jalkapatikassa matkalla lähimmälle asemalle".
Silloin meni Pe Ontjes Kai Jansin ja Jan Friechin kanssa pitkää rakennusta kohden. "Minun pitää tunnustaa", sanoi Pe Ontjes, "että minun hiukan pistää vihaksi, kun en saa nähdä häntä". Hän seurasi heitä aina pitkälle riville asti, tapasi Stiena Dusenschönin oven auki, meni sisään ja palasi kohta takaisin taas ja sanoi: "Huone on tyhjä". He menivät taaskin ulos kadulle, ja puhelivat keskenään ja laskivat arvelujaan, missä Tjark Dusenschön nyt mahtoi olla.
Silloin katsahti Jan Friech sattumalta pajaansa kohden ja näki, että ovea, joka oli raollaan, varovasti ja hiljaa lykättiin kiinni… "Jumalani!" sanoi hän matalaan: "Minä tiedän, missä hän on!" Ja meni ovea kohden.