Kun nyt tämä mies, jolla oli tämä usko, kuuli, että pohjoisessa hänen kotimaataan oli lahko, joka väitti ja sanoi: Vapahtaja, tuo taivaallinen olento, oli, käsityöläisen haamussa, jo ilmestynyt, ja olivat hänen kansansa hurskaat johtomiehet, jotka eivät olleet ymmärtäneet ja tunnustaneet häntä, surmanneet tämän Vapahtajan, mutta että hän oli herännyt elämään taaskin, ja palaisi kohta takaisin; niin valtasi hänet ankara mielenliikutus ja voimakas suuttumus. Se ei ollut mahdollista! Kuinka ei hänen kirkkonsa olisi tuntenut Jumalan Pyhää? Hänen maansa hurskaatko eivät olisi tunteneet vieraassa haamussa ilmestynyttä taivaallista olentoa? Pettäjiä he olivat ja houkkioita!… Ja hän kutsui valtiota avuksi ja syytti ja vainosi heitä tulisella vihalla ja kiivaalla innolla.

Mutta hän ei löytänyt mitään lepoa ja rauhaa uskossaan. Se usko oli niin kylmä ja tyhjä. Se oli oikeastaan vaan kuin telineet todelliselle uskolle; puuttui siltä kuuma elokas ja eloon herättävä sisältö. Tätä sisältöä kaihosi ja kaipasi tuo ruumiillisesti ja sielullisesti kovasti kärsivä mies. "Oi Herra, lähetä pian taivaallinen olento! Oi Herra, kuinka on silloin oleva, kun hän tulee! Kuinka on maailma silloin oleva?"

Eräänä päivänä nyt siis, kun hän vaelsi yksinäistä tietä, ja juuri oli matkalla vainoomaan heitä, ja kuumassa, hurskaassa, sydämessään yhtämittaa ajatteli heidän väärää Vapahtajaansa. "Ylevän suloinen on hän ollut ja puhdas" sanovat he, "ja äärettömän lempeä, ja Jumalan lapsiksi tahtoi hän meidät ihmiset — pois kaikki ulkonaiset muodot ja ulkonainen hurskaus… Niin… se on totta. Semmoisia he ovat, hänen puoluelaisensa. Kuinka ihmeellisesti he luottavat Jumalaan! Kuinka suurella ilolla ajattelevat he olevansa hänen lapsiaan, ja kuinka riemumielin kestävät he minun vainoani! Ja kuinka lempeitä ja ystävällisiä ovat he toinen toisilleen! Niin… heillä on kaikki, kaikki, jota minä sydämelleni kaipaan ja kaihoon, ja jota en voi saavuttaa… Ja hän on surmattu, ja noussut ylös kuolleista? Vapahtunut kurjasta ihmisruumiista?… He ovat nähneet hänet omin silmin… jos se nyt kuitenkin olisi totta? Jos hän kuitenkin olisi hän?… Oi… kun hän… ilmestyisi minulle!… Kun näkisin hänet, kuolleista nousseena, todistettuna taivaan lähettilääksi; silloin… silloin löytäisin minäkin vapahduksen tästä kuoleman ruumiista… minäkin seisoisin, eläen vapahdettua ylevää elämää, Jumalan polvien edessä, autuaana… oi silloin!… silloin…" Ja katso… silloin… kun hän kulki siinä, peloittavan epäilyn raastamana: silloin yllättää hänet yksi hänen vaikeita taudin kohtauksiaan: hän näki hänet, joka saatti hänen sydämensä tähän epäilyyn ja hätään, näki hänet hänen taivaallisessa ihmeellisessä suuruudessaan ja ihanuudessaan.

Tästä hetkestä oli hän tulinen ja uupumaton uuden opin ja uuden sankarin julistaja. "Hän on ilmestynyt minulle!" sanoi hän. "Siis on hän Vapahtaja". Ja nyt sovitti hän tuon yksinkertaisen koruttoman sankarin, tuon ylevän ihanan, vilpittömän ihmisen elämään korkean haaveellisen uskonsa kaikki ihmetelineet. Hän teki hänestä tuon iäisen jumaluusolennon, tuon suuren iäisen maailman-ihmeen. Hän puki tuon koruttoman, pelokkaan, nöyrän ihmisen seitsenkertaiseen, välkkyvään ja kimaltelevaan ja koruista raskaaseen kultapukuun.

Nuo vanhat vilpittömät nummitalonpojat olivat tunteneet hänen isänsä ja äitinsä, ja olivat istuneet hänen kanssaan yhdessä pöydässä. He olivat nähneet hänen nauravan ja itkevän, olevan harhassa ja epäilevän, olevan suuttunut ja vihassa, terve ja heikko. He olivat vaeltaneet hänen kanssaan noita pitkiä hiekkaisia teitä pääkaupunkiin: he tiesivät, ett'ei hän ollut maailman luoja, vaan ihminen kuin he itse. Mutta tämä tulinen, haaveellinen, maailmankuvansa huikaisema ihminen ei ollut koskaan nähnyt häntä; hän tiesi ainoastaan hiukan hänen elämästään, se ei kiinnittänyt hänen huomiotaan: hän näki hänessä ainoastaan iäisen ihmeolennon, joka oli kuollut ja noussut ylös; ja nyt: "Herätkää, ihmiset! Herätkää! Jumala on ollut maailmassa! Herätkää! Hän tulee… hän tulee! Kohta!… Huomenna tai ylihuomenna tulee hän takaisin taivaasta, tuomiolle."

Hän tempasi tulihengellään mukaansa vanhat uskollisetkin. Hän voitti ja käänsi hänen vanhat kannattajansakin. Hän käänsi uusia: maamiehiään, muukalaisia. Sillä mielissä eli kaipaus suureen voimakkaaseen uskoon ja kokonaiseen maailmankuvaan. Ja hän oli urhoollinen ja henkevä, ja hänen hurskautensa oli syvä, tulinen ja haltioitunut. Kuin pyhä hurma, sanoo hän itse, eli ja hehkui hänessä hänen uusi uskonsa ja rakkautensa. Ja sitte oli hänellä rajaton mielikuvitus. Hän tiesi kaiken: Jumalan salaiset aikeet ja maailman luomisen, ja viimeisen tuomion. Kaiken, kaiken tunsi ja tiesi hän. Hän rakensi ihmeellisen ajatusrakenteen, jossa oli jos mitä tukia ja kiinnikkeitä, jäykkä se oli ja kankeamuotoinen, mutta sen läpi leimahteli ja hehkui rakkauden tuli; se ylettyi helvetistä, läpi kuolleitten hautojen, ja kohosi aina seitsemänteen taivaaseen ja ehkä senkin yläpuolelle.

Niinpä oli tuo koruton jalo ihmiskuva nyt kokonaan muuttunut uudeksi. Uskollisesta ja vilpittömästä, tuskallisesti kamppailevasta ja etsivästä ihmisestä oli tullut ihmishaamussa kulkeva iäinen ihmeolento. Miehestä, joka tulisesti rakasti köyhää, epätoivoon joutunutta kansaansa, ja joka kuoli murtunein toivoin, tuli iäinen, kaikkien ihmisten, tulevaistenkin, syntien sovittaja. Hänen vaatimuksensa: "Kaikki ihmiset ovat luonnostaan Jumalan lapsia, ja voivat täyttää Jumalan tahdon, jos vaan tahtovat", sai nyt tämän selityksen: "Ihmiset ovat luonnostaan kokonaan turmeltuneet, kokonaan voimattomat, synnin lapsia, ja voivat ainoastaan ihmeen kautta tulla kohotetuiksi Jumalan luoksi". Hänen vaatimuksensa: "Tunne itsesi Jumalan lapseksi! Täytä Jumalan tahto! Ihminen, joka täyttää Jumalan tahdon, on autuas", sai nyt uuden muodon: "Tehkää niin! Mutta uskokaa lisäksi, että iäinen Jumalan poika on kuollut puolestanne, niin tulette autuaiksi." Hänen toivonsa, "että hän pian palaisi takaisin ja perustaisi kansansa keskelle Jumalan autuaan valtakunnan", muuttui nyt uskoksi, "että hän tulisi ilmestymään kaikkien ihmisten maan päällä, elävien ja kuolleitten, iäisenä, jumalaisena tuomarina". Mutta yhdessä asiassa seisoi hän rinnan tuon vilpittömän, jalon ihmislapsen kanssa; hän sanoi kuten hänkin: rakkaus Jumalaan ja ihmisiin käyköön yli ja ennen kaiken!

Hän saarnasi ja saarnasi, tulisesti ja hehkuvasti, palaen rakkaudesta iäiseen taivaalliseen olentoon ja Jumalaan ja ihmisiin, jotka hän niin katkeran mielellään olisi tahtonut pelastaa. Hän kesti vaivaa ja vaaroja, pilkkaa ja vaikerrusta. Tosiaankin: hän oli suuri, jalo mies kaikessa omituisuudessaankin, ja uljas sankari. Hän saarnasi aina kuolemaansa asti: "Iäinen, taivaallinen olento tulee! Hän tulee! Ja hänen mukanaan tuomio!"

Mutta ei tullut.

* * * * *