"Nyt rohkenen vielä kirjoittaa seuraavaa: Tiesin matkamme alusta asti, että ystävääni oli kohdannut kova suru, vaikk'ei hän sanallakaan puhunut siitä minulle. Mutta hänen käytöksensä ilmaisi minulle, mitä hänen suunsa ei tahtonut tunnustaa. Hän oli kyllä tavallisissa oloissa samallainen, kuin hänet tunnette: vilpitön ja kirkasmielinen, osoitti valpasta harrastusta tuon vieraan maan oloihin, ja oli aina ystävällinen ja avulias, ja aina kaikkien ystävä. Mutta kun hän oli yksin, ja luuli, ettei kukaan huomannut häntä, tapasin minä hänet usein omituisessa mielentilassa, toisinaan vaipuneena kokoon, kasvoillaan hiljainen suru, ikäänkuin ihminen, jonka kaikki toivot ovat joutuneet haaksirikkoon, toisinaan taas silmät merkillisen kuultavan loistavina, ja etäisinä ja onnellisina, ikäänkuin ihmisellä, joka hengissään jossain kaukana, kaukana näkee rakkautensa hymyilevän ja leikkivän onnessa ja ilossa. Minä en tietänyt, mikä se oli, joka saattoi hänet noin vaihteleviin mielialoihin; kuitenkin arvelin jo kauan, että molemmat, sekä tuo hänen toivoton että myöskin hänen iloinen ja iloitseva mielialansa olivat jossain yhteydessä teidän kanssanne; sillä kun hän johtui puhumaan nuoruudestaan ja kodistaan, puhui hän lopuksi aina teistä.

"Mutta ensimmäisenä päivänä Rehobothissa, eräänä iltapäivänä, kun hän huomasi että häntä uhkasi vaarallinen sairaus, ja hän vielä kiireesti aikoi kirjoittaa teille, mutta kohoova kuume herpaisi hänen kätensä, niin että hänen täytyi jättää kynä: silloin sanoi hän, äänessään täydellinen levoton mielenmasennus, että hän oli kestänyt ja voittanut elämässään paljon kovaa, että hän oli saanut kamppailla, vieläpä itse vanhoja ja mahtavia hengenvoimiakin vastaan; mutta yhtä asiaa hän ei voinut voittaa mielessään, ja saada itseään siinä tyyneeksi, ja se oli se, että hän oli menettänyt teidät, ja menettänyt omaa ajattelemattomuuttaan.

"Minä olen asioita raittiisti punnitseva ja melkein kylmä ihminen — hän sanoo, että hän juuri siksi on etsinyt minut ystäväkseen, että minä jäähdyttäisin hänen kiihkeätä kuumaa vertansa —: minä sanoin hänelle, että mieltymyksen ja kiintymyksen voi kasvattaa äärettömäksi mielessään, jos sitä jokapäivä ravitsee kaipauksella ja vilkkaalla mielikuvituksella. Mutta hän vastasi minulle, että hän tuntee teidät lapsesta asti. Ja vaikka hän kyllä hyvin tuntee teidän vikanne ja virheenne, jotka ovat samat kuin koko perheessänne, niin merkitsette te kuitenkin hänelle lapsuudestanne saakka kaikkea, mikä on kaunista ja armasta ja puhdasta.

"En tahdo kertoa teille enempää hänen sairaudestaan, kuin että hän kuumehoureissaan yhtäpäätä lohdutteli jotakin poikaa, jota hän kantoi hietikkoja ja pensaikkoja, se ei ollut sentään se lapsi, jota hän täällä kantoi pakoretkellämme, vaan teidän, se, jota odotatte. Kummallisessa sairaan mielensä sekaannuksessa toi hän sen teille, kantoi pitkiä vaivalloisia teitä, kovasti ponnistellen, te seisoitte jossain etäällä ja katselitte häntä kohden ja moititte, että hän tuli niin hitaasti.

"Minä tapasin loppupuolella hänen päiväkirjaansa, jonka hän antoi minulle, muutamia muistiinpanoja; jotka vielä liitän tähän kirjeeseen. Aluksi on siinä muutamia huomautuksia Vapahtajan elämäkerran suhteen, jotka korjaavat joitakin jäykempiä kohtia kirjoitustavassa ja lievittävät muutamia jyrkkyyksiä siinä. Muut muistiinpanot käsittelevät hänen suhdettaan teihin. Kai tarkoituksessa saada niistä lohdutusta ja vahvistusta kärsimyksessään, on hän kirjoittanut muistiin mietelmiä ja ajatuksia, jotka voivat antaa hänelle kumpaakin. Kirjoitan tähän vaan seuraavat: Koska Jumala tahtoi vapahtaa minut ja hänet kovasta tuskasta, toimitti hän niin, ett'en saanut häntä; sillä minun täytyy pian kuolla… Nyt olen se minä yksin, joka kärsin; he molemmat elävät minun kieltämykseni vuoksi puhtaassa rauhassa… Minun pitää elää ja kestää rohkeasti, jotta heillä olisi auttaja, jos he ehkä joskus joutuisivat hätään ja puutteeseen… Kuinka moni onneton hyljätty on saanut elää saamatta ainoatakaan ystävällistä sanaa rakastetultaan; minä taas olen hänelle kallis ja rakas, sen näen hänen jokaisesta kirjeestään… Minä tahdon uskoa, että se, jota kärsin, että sillä on hyvä tarkoituksensa; se tekee minut vakavammaksi ja pyhemmäksi, ja siksi en saa vaipua epätoivoon… Minä tahdon ajatella vanhempia päiviäni, jolloin joskus olen kestävä olla hänen luonaan, niin, jolloin olen voiva iloita siitä, että olen hänen luonaan… Jos hän olisi minun vaimoni, niin pelkäisin joka sydämentykähdyksellä ja jokaisesta pistoksesta selässäni, että nyt sairastun ehkä pitkäksi aikaa tai kuolen: mutta nyt olen ihminen, aina altis ja valmis iäisen voiman edessä, suokoon se sitte minulle terveitä tai sairaita päiviä tai kuolinhetkiä.'

"Kirjoitan tämän kaiken teille, ja lähetän sen postissa, joka lähtee ylihuomenna, jotta sitte voisitte joko kirjoittaa hänelle, mitä tämän jälkeen arvelette hyväksi, tai toisessa tapauksessa tietäisitte koko hänen tilansa, jos muutaman viikon kuluttua sähköttäisin, että tuon hänet kotiin!"

Semmoisen sisältöinen oli hänen ystävänsä kirje.

Kolmea viikkoa myöhemmin tuli sähkösanoma: "Jans 21 päivä toukokuuta
Hampurissa."

Silloin matkustivat ne kaksi ihmistä, jotka lapsesta asti olivat seisoneet häntä lähimpänä: Heinke Volquardsen ja viljakauppias Lau 21 päivänä toukokuuta, aamusti aikaiseen, Hampuriin.

* * * * *