Kun Pe Ontjes Lau kohta perille saavuttua lähti hotellista satamaan hankkimaan tietoja, näki hän höyrylaivan, joka verkalleen tuli Blohmin ja Vossin editse virtaa ylös. Hän riensi kiireesti Afrikalaiturille ja saapui sinne melkein yhtä aikaa kuin laivakin ja meni laivalle.
Hän pyysi puhutella lääkäriä, ja kysyi häneltä oliko Jans mukana, ja kuinka hänen laitansa oli. Nuori lääkäri vastasi, että merimatka oli tehnyt hyvin hyvää keuhkoille, ne olivat luultavasti melkein terveet jo taas; mutta sydämen laita oli pahempi. Se voisi ehkä toipua, voisi ehkä, jos hän viettäisi jonkun aikaa jollakin terveyslähteellä, kokonaan paratakin; mutta toistaiseksi voi myöskin joka päivä odottaa pahinta. Hän lupasi mennä sisään ja ilmoittaa hänen tulostaan. Toivotenkin veisi hän hyvän tiedon.
Silloin meni Lau sisään ja oli kahdenkesken hänen kanssaan. Hän makasi vuotellaan, ja oli niin laiha ja huononneen näköinen, että Lau säikähti. Hän salasi säikähdyksensä sentään ja istuutui tuolille vuoteen ääreen ja piti hänen kättään kädessään.
"Aivan kuin Kap Hornin luona", sanoi Kai Jans ja hänen silmänsä välkähtivät kirkkaiksi.
"Aivan!" sanoi Lau. "Minulla on terveiset kaikilta", sanoi hän.
"Ensiksi isältäsi."
"Mitä toimaa ukko nykyään?" sanoi Kai Jans ja hymyili. Hän ajatteli kirjeitä, jotka hän oli saanut häneltä, ja joissa hän, milloin lystikkäästi oli jutellut Hilligenleistä, milloin taas hieman liioittelevin sanoin oli kuvannut uskonnollis-poliittisia toiveitaan.
"Hänellä ei ole mitään hätää", sanoi Lau. "Hänellä on pienet korkonsa Hindorffin säästöpankista ja vanhuuden eläkkeensä, ja tuolloin tällöin pieni työansio, kaikesta siitä kertyy senverran kokoon, että hänellä on joka päivä markan verta käytettävinä. Hän on vieläkin siitä kuin sinä olet nähnyt hänet, kutistunut pienemmäksi, on laihtunut myös hiukan; mutta sanon sinulle: kun hän istuu lakki syvällä päässään, silmät tuikkien kohta lakinsärmin alta, ja lyhyt piippu täydessä käynnissä, niin komeampaa näkyä et saa nähdä Hilligenleissä. Olen monasti sanonut Annalle: Sinä ja Thoms Jans, kumpikin tavallanne, olette seutumme nähtävät ruhtinaallisuudet. Hän lukee työväenlehteä kuten ennenkin ja pysyy puolueessa. Mutta hän ei ole ihan puhdasta maata; hän ei voi irtautua raamatusta… hän ei voi, niinsanoaksen… irtautua majakkalaivasta, jolla hän nuorina päivinään on istunut ja mietiskellyt ja lukenut raamattua."
"No, ja kuinka voivat Anna ja hänen lapsensa?"
Pe Ontjes Lau myhähti: "Niin, näet sä", sanoi hän: "me, tarkoitan lapset ja minä, tunnemme nyt hänen oikkunsa jo, ja tulemme jotakuinkin toimeen hänen kanssaan. Hän tietysti on nyreissään, ett'ei hänen miehensä ole rikkain ja kunnioitetuin ja oppinein mies Hilligenleissä — oikeastaan olisi hänellä oikeus vaatiakin jumalalta, että siten olisi — ja etteivät hänen lapsensa ole viisaimmat, ja ensimmäiset koulussa. Tyttö on ripeä ja vilkas, kuin hän itsekin; mutta poika on hidas kuin minä. Meillä on vaikeutemme hänen kanssaan, Kai, ja on aina oleva; on aivan, kuin olisi hänen luonteensa jollakin tapaa viimeistelemätön, tai ainakin silottamaton. Ja näes; siinä olet sinä hiukan auttanut meitä. Kun hän silloin, neljä vuotta sitten, oli lukenut Vapahtajan elämäkerran, jonka Heinke oli saanut sinulta, oli hän jonkun aikaa lempeämpi, ja kohtuullisempi arvosteluissaan ja muuten rauhallisempi. Äskettäin tuli poikani luokseni kirjoitushuoneeseen, leikki siinä hiukan viivottimella, ja sanoi sitte noin ikäänkuin ohimennen: 'Kuulehan, äiti on taas ollut niin karski ja tulinen, eilen ja tänään… tiedätkö mitä… sinun pitää nyt illalla taas kääntää keskustelu siihen Vapahtajan elämään. Ehkä lukee hän sen taas kerta.'"
Kai Jans hymyili: "Mutta onnellisiahan te ollette toki sentään!" sanoi hän.