Niinpä istui nyt siis taaskin yksi Boje vuoteensa reunalla, lohdutonna.
Pe Ontjes puhui ja lohdutteli häntä, niinhyvin kuin taisi: "Pidätkö sinä hänestä siis noin paljon?" sanoi hän. "Ja pidät miehestäsi yhtäpaljon?…" Ja vilpittömällä hämmästyksellä sanoi hän: "Mitä ihmeellistä väkeä te sentään olette, te Bojet!… Mutta nyt pitää sinun lakata itkemästä. Nouse nyt ylös ja lähde mukaani. Meidän pitää sähköttää, ja katsoa, kuinka toimitamme hänet hautaan."
"Ei tänne Hampuriin", sanoi Heinke.
"Tietysti ei…" sanoi Pe Ontjes. "Hindorffiin. Sieltä polveutuu hänen sukunsa. Siellä on elänyt hänen isänsä nuoruutensa ajan. Ja siellä on hän ollut kaksi vuotta pappina."
"Niin", sanoi Heinke… "ja sinne menen minä usein ja käyn tervehtimässä pappilassa niitä rakkaita ystävällisiä ihmisiä, joiden luona me molemmat olemme olleet kuin lapset kotonamme".
Hän nousi ylös, ja pesi kirkkaat silmänsä ja järjesti pukuaan, ja sanoi, puhjeten uudestaan itkuun: "En voi mennä tällä tapaa; minun pitää saada musta puku."
Pe Ontjes hymyili kaikessa surussaankin: "Me ostamme sinulle semmoisen,
Heinke", sanoi hän ystävällisesti ja silitti häntä. "No, ja tule nyt!"
Silloin ottivat he ajurin ja ajoivat sairashuoneelle. Matkalla sai Pe Ontjes Heinken suostumaan siihen, ett'ei hän vielä mennyt katsomaan kuollutta. "Minä näin hänet", sanoi hän, "ja vakuutan sinulle, että hän lepää hiljaisin tyynein kasvoin. Tyydy siihen nyt."
Kun he lähtivät sairaalasta, tuli heitä vastaan torin poikitse, itse
Tjark Dusenschön.
Hän oli puettu juhlalliseen kaksiriviseen mustaan pukuun, ja korkeaan kiiltävään hattuun, kädessään oli hänellä sateenvarjo. Pyöreissä parrattomissa kasvoissaan syvän vakavuuden ilme astui hän heidän luokseen, tervehti ja antoi kättä heille ja sanoi: "Olen kuullut, että Kai Jans on kuollut…" kyyneleet olivat tulvahtaa hänen silmiinsä… "Viedäänkö ruumis Hilligenleihin?"