Silloin pyrki Kai Jans hätäisesti ja kiireellä häntä lähemmäksi ja puhui kiirehtien ja kukkean kehoittavasti, ikäänkuin nukkuvalle: "Kuule, Scheinhold… kuulehan!… tunnetko kertomusta Bartlin sepästä?"
"Sitä en tunne?" sanoi Scheinhold ja tuijotti ulos kadulle. Silmänsä olivat kuin likaisesta lasista.
"Hän oli seppä niinkuin sinä, ja häntä puri vesikauhuinen koira sääreen. Koira oli raivohullu, ja haava oli syvä… Tiedätkö, mitä hän teki? Bartlin seppä? Hän sulki oven, ja takoi ja kalkutti kolme päivää. Koko paja kiilui paljasta valkeata, ja suuret keltaiset kipunat sinkoilivat savutorvesta".
"En viitsi tänään kuulla historioitasi, pojanvekana", sanoi Scheinhold säälien ja kohottautui pystyyn, ikäänkuin olisi kummallakin olallaan tuhannen naulan taakka ja lähti ulos kadulle. Kai Jans katsahti olisiko Jan Friech missään lähellä avuksi hänelle; mutta tämä meni jo pihan poikki verkko olallaan, ja veteli vahvoja savuja. Silloin lähti hän juoksemaan Scheinholdin rinnalla kadulle ja katsoi ylös häneen ja puhui kuumasti ja tulisesti: "Kolmantena päivänä taukosi pajassa taonta ja vasaran kalke. Silloin kirkahti seppä, kuten kirkahtaa villi kesytön eläin."
"Pojan vekana", sopotti Scheinhold, "en viitsi kuunnella historioitasi; en viitsi".
"Silloin uskalsi viimein hänen oma veljensä mennä sisään. Hän oli yhtä suuri ja voimakas kuin veljensäkin ja oli puuseppä. Hän löi kirveellä oven halki. Ja silloin… silloin… olivat kaikki pihdit ja vasarat ja viilat ja hiilet… kaikki olivat viskatut yhteen läjään erääseen nurkkaan ja seppä seisoi ahjon ääressä ja vaahto valui suustaan, ja riuhtoi ja tempoi jykeviä rautaketjuja. Niillä oli hän sitonut itsensä ahjon ja alasimen välille. Kun hänen veljensä näki hänet siinä tilassa, sanoi hän: 'Palvelus palveluksesta, rakas veljeni', ja löi häntä kirveellä päähän, ett'ei hänen kauemmin tarvitsisi kitua sillä tapaa."
Silloin sysäsi Scheinhold jyrheästi pojan luotaan, niin että tämä horjahti sivulle ja kaatui katukiville. Tukeva Bütt seisoi lumivalkeine kauniine hiuksineen ovella ja nauroi isoäänisesti: "Sillä tapaa mies tekee!" sanoi hän. "Noin vaan! Ja nyt tule tänne!"
Silloin hoiperteli Scheinhold ovesta sisään.
Kai Jans nousi ylös ja lähti, kalpeana kuin aave, ja saamatta henkeään edes alas katua ja aikoi kai kotiinsa… Silloin tuli Pe Ontjes kotonsa ovesta ja sanoi jo kaukaa. "Mursin äsken vajan ovea auki: vaunuissa ei ole pyöriäkään enää. Ja nahkapäällys on myöskin tipotiessään, sillä on mies anturoinnut puukenkänsä. Muuta ei ole jälellä koko vaunuista kuin puukoppa ja akselit. Ja se että arpa lankesi Scheinholdille, se on varmaan Tjark Dusenschönin ansio. Hulttioita ovat he kaikki järjestään. Olen tyytyväinen, että huomenna saan lähteä." Hän tuli lähemmäksi; ja nyt näki hän Kai Jansia kasvoihin ja säikähti niin, että hän kurotti kummankin kätensä eteensä: "Mutta poika", sanoi hän, "mikä sinun on?"
Kai Jans hengitti yhden kerran, hengitti toisen kerran syvään ja tulisesti ja lyykistyi sitte tuskallisesti kirkahtaen polvilleen.