Pe Ontjes nosti hänet voimakkailla käsillään ylös ja saatti hänet pitkään rakennukseen hänen äitinsä luokse. Siellä vaipui hän lattialle, vaikeroitsi ja oli vallan suunniltaan. Pe Ontjes kertoi, mitä oli tapahtunut, tuli paikalle myöskin vanha Zakariessenska ja kertoi, kuinka Scheinhold oli survaissut hänet nurin, ja kuinka Bütt-ukko oli nauranut. Silloin sanoi äiti suruisesti: "Siinä tapauksessa tiedän hyvin, miten hänen laitansa on. Kun hän vielä oli pieni, ensimmäisinä kouluvuosinaan, kysyi hän usein minulta, onko todellakin totta, että löytyy pahoja ihmisiä. Hän ei voinut käsittää sitä, ja minä raukka en osannut sitä selvittää hänelle. Nyt hän on yhdellä kertaa saanut nähdä kokonaiseen pahuuden kuiluun, syvempään ja syvempään vaan. Ja se on sekoittanut hänet."
"Onpa vahinko", sanoi Pe Ontjes, "ett'ei hän lähde kerallani maailmalle. Hänen pitää maailmalle, että hän saisi siitä voiton. Täten ei se käy."
KUUDES LUKU.
Oli kaunis aurinkoinen syyskuun päivä ja Hilligenleissä markkinat. Niillä viidellä tiellä, jotka johtivat Hilligenleihin, kapisivat hevoskaviot ja jymysivät rattaat; ja rantalaiturille laski satamamestari Lau jo kolmatta kertaa täyden lastin kaikennäköistä kansaa, joka tuli kaupunkiin Freestedtin puolelta.
Piet Boje hypähti ensimmäisenä maihin, hänen jälissään hänen sisarensa; molemmat nyt jo suuria lapsia, kohta rippikouluiässä. He heittivät aran pikaisen katseen pitkää rakennusta kohden, ja näkivät Kai Jansin seisovan oven edessä. Hänen siro pieni äitinsä, joka nyt ei enää ollut yhtään pitempi kuin hänkään, seisoi hänen takanaan.
"Tulkaa nyt hetkiseksi sisään", sanoi äiti ystävällisesti. "No, eivätkö
Heinke ja Hett olekkaan mukana?"
Lapset astuivat sisään ja täyttivät tuon pienen, köyhästi sisustetun tuvan jäsentensä nuorella suoralla solakkuudella ja hiustensa välkkeellä, he sanoivat terveiset isältään ja äidiltään ja katselivat ympärilleen kuin kaksi metsäkaurista luhtaniityllä.
"Meidän tupamme on tämmöinen pieni vaan", sanoi Male Jans, "ja lattia on savesta; mutta puhdasta täällä on. Katsos… tuossa ovat vielä Itzehoe'n sanomat, minä luen niitä sunnuntaisin; arkkipäivinä ei minulla ole aikaa. Mene kammariin Kai, ja pue päällesi parempi takkisi; voit seurata heitä markkinoille."
Hän katsahti taaskin noihin kauniisiin, solakkoihin lapsiin ja silitti arasti tyttöä olalle. "Näes", sanoi hän ja osotti pyöreää pöytää, jonka yllä riippui pieni yksinkertainen lamppu: "Tuossa istuu hän joka ilta. Aina hän on kirjojensa parissa."
"Hän on kai hyvin viisas", sanoi Anna.