Seuraavana aamuna istui Kassen Wedderkop asunnossaan, joka hänellä oli kaupungin ulkopuolella, ja luki sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, suuria ja oudonnäköisiä, jommoisia Kai Jans ei ikinä ennen ollut nähnyt, ja teki vielä hetken muistiinpanojaan paperipinkalle, jota hän piti tuolinnojaa vastaan, ja ähkyi siinä työskennellessään tuon tuostakin syvään, ei sentään varsinaisista tuskista, vaan koska häntä aina vaivasi jonkinlainen outo onea pistos selässä.
"Istuhan, Kai Jansini!" sanoi hän. "Äläkä säikähdy, jos puhun vähän kovaan. Ihmiset siellä Koreassa, jossa oleskelin niin kauan, olivat kaikki vähän huonokuuloisia ja asuivat niin harvassa. Siellä olen tottunut puhumaan näin lujaan… Niin, se on oikein se; siinähän ovat lehdet!…"
Hän otti käteensä päällimmäisen lehden ja alkoi ilman pitempiä puheita, suoraa päätä kovalla, järeällä ja jyrkällä äänellä lukea sitä lause lauseelta, tehden tuontuostakin lyhyitä huomautuksia. Kai Jans istui erään tuolin kulmalla, lakki kädessään ja katseli eteensä, hän tuli ensin punaiseksi, mutta alkoi sitte kalveta ja kalpeni kalpenemistaan.
"Näes tätäkin… tämäkin lause tässä… Katsos… Näet, kuinka hullunkurinen se on… ja eteenpäin!… Kas, tuossa on kolme lausetta, kaksi niistä on tarpeetonta ja kolmas hölynpölyä… Edelleen!… Noin… Mitä lörpötystä on tuokin olevinaan? Tarkastappas kurikseksi hieman lähemmällä asiaa! Jos katsot sitä tyvenine järkevine silminesi, niin on asia noin… ja noin… Edelleen!… Näes: tuossa on tosiaankin jotain totta… mutta vaan puoliksi; totuus siinä käy käsikoukkua vallan löylynlyömän kanssa; sillä se mitä siinä puhutaan sen ohella, on sulaa hulluutta. Todellisuudessa on asia siten ja siten… sen tiedät itse hyvin…" Siten sitä jatkui yhtä mittaa, lause lauseelta… läpi parin kolmen lehden. Kaikki kirjoitukset, jotka Heine Wulk ja pormestari olivat kirjoittaneet: "Pelkkää tuulen pieksentää… Naurettavaa ja surkuteltavaa! Sulaa valhetta ja mielettömyyttä. Ja miten turmiollisesti tuommoiset lehdet ja tuommoiset ihmiset vaikuttavat ympäristöönsä. Lukijat pitävät tuollaista isänmaallisuutta, tuollaista tuulenpieksemistä, tuollaista liiottelua ja tuollaista kirjoitustapaa oikeana ja rehellisenä; he alkavat itse uskoa, itse ajatella, puhua, kirjoittaa kirjeitään samalla tavalla; ja siten saattaa tuollainen lehti kietoa koko heidän elämänsä valheeseen ja teeskeilyyn… Onhan sinulla silmät nähdä? Etkö näe, kuinka korviaan myöten kaikki on uponnut valheeseen ja velttouteen Hilligenleissä."
Kai Jans istui tuolinkulmallaan, tuijotti jäykästi lakkiinsa kädessään eikä hievahtanutkaan. Hän oli ihan kalpea. Kaikki jumalat, jotka hänellä oli ollut, sortuivat valtaistuimiltaan ja muuttuivat samassa hullunkurisiksi nukkemiehiksi.
Nyt päästiin kertomukseen rannikkolaisesta. Kassen Wedderkop tarttui siihen lujin kourin, ja kiskoi siitä erä erältään joka-ainoan koristeen, jonka Kai Jans sille oli ripustanut ja osoitti, kuinka koruton ja kaunis se oli ollut alkuperäisessä asussaan. Kai Jansin suun ympärillä värähteli ja hänen kätensä vavahtelivat.
"Kaikki tuo on pelkkää tuulta, poikaseni! Koko sinun olosi ja elosi nykyään on pelkkää tuulta… Sisältä! Niin, sisälläsi olet sinä rehellinen järkevä poika. Kun näin sinut siellä likaisessa työhuoneessa, ajattelin: tuo tuossa on oikea alasaksilainen, ihminen, joka ei latele sanojaan toisten mukaan, vaan joka hautoo omia vakavia ajatuksiaan. Mutta ulkoa päin. Ulkoapäin olet sinä sula tuulenpieksijä. Ymmärrätkös? Tuulenpieksijä sinä olet. Perinpohjin pitää sinun hävetä."
Silloin hypähti Kai Jans pystyyn ja katsahti silmät aivan näännyksissä tuohon kauheaan ihmiseen: "Minä tiedän, että te olette oikeassa", sanoi hän. "Teidän ei tarvitse enää sanoa minulle sanaakaan, ei sanaakaan." Ja hyökkäsi ovesta ulos.
Hän juoksi ulos vapaaseen ilmaan, eikä tietänyt, mitä hän nyt tekisi elämällään. Hänellä oli tunne aivan kuin olisi hän kohotettu ilmaan, eikä enää pysyisi ylhäällä, eikä tietäisi, mihin hän maahan suistuisi. Hän oli usein ja mielellään puhunut vanhemmilleen uroteoistaan Heine Wulkin luona; hän oli antanut kertomuksistaan kuultaa ikäänkuin olisi hän pormestarin erityisessä suosiossa; ja ikäänkuin merkitsisi hän jo jotain Hilligenleissä ja että hänestä joskus vielä voisi tulla ehkä vaikka pormestari Hilligenleihin ja että hän silloin pitäisi siitä huolen, että Hilligenleistä todellakin tulisi pyhä maa. Ja vanhemmat olivat hiljaa ja onnellisin silmin kuunnelleet hänen puheitaan, kumpikin omalla tavallaan, isä hieman ilkkuen ja ivallisesti naurahdellen, mutta sentään mielissään hänen kuvitteluistaan, äiti aivan hartaana ja uskoen joka sanaan. Päässään hehkui häpeä, hän kirskutti hampaitaan itselleen ja voihki.
Hilligenlei ei ole mikään pyhä maa! Ei… ei… nyt hän tiesi sen… näki sen selvästi… hullujenhuone se oli. Kaukana pyhästä! Hullujenhuone! Sulaa petosta ja valhetta kaikki, kaikki tyyni. Hän oli ollut sokea. Ei ollut aavistanutkaan, mitä pyhä merkitsi… Se oli selvä asia, hän ei tuntenut maailmaa. Nyt hänen täytyi kiristää kaiken huomionsa siihen, että hän oppi sen tuntemaan. Kuten sepän täytyy tuntea vasaransa, siten pitää ihmisen tuntea maailma; muuten ei hänestä tule mitään. Niinpä siis: pois Hilligenleistä pitää hänen ja Hampuriin. Sillä Hampurissa oli maailma; Hampuri oli maailma. Siellä menisi hän kirjapainoon, jonnekin suureen. Mutta ennen kaikkea pitäisi hän silmät siellä selkosen selällään ja oppisi maailmaa.