Hän nousi ylös ja lähti hitaasti ja raskaasti, ikäänkuin olisi jaloissaan lyijyä, takaisin kaupunkiin. Kun hän tuli Satamakadulle, näki hän Anna ja Piet Bojen tulevan rantalaiturilta käsin. Hän aikoi kääntyä ripeästi syrjään ja väistää heitä; mutta he olivat haukansilmillään jo keksineet hänet, ja huusivat häntä nimeltä kirkkailla äänillään.
He kertoivat hänelle, että he olivat matkalla Linnapuistoon. Siellä oli heidän äitinsä vuokrannut asunnon, ja he aikoivat pistäytyä katsomassa sitä. Kai Jans liittyi heidän seuraansa.
He menivät yhdessä sinne, ja tarkastelivat noita ystävällisiä, punaisia, korkeapäättyisiä rakennuksia, jotka siellä suorassa rivissä seisoivat linnakaivannon partaalla komeiden kastanjojen varjossa; ja löysivätkin semmoisen, joka oli ilman ikkunaverhoja ja tyhjä. Siinä se oli. Kapea se oli ja yksikerroksinen, pienin kaikista ympärillä, alhaalla sisäänkäytävä ja kaksi ikkunaa, ylhäällä päättyyssä vielä yksi huone. He menivät kapeaa käytävää, joka vei puutarhaan, ja kurkistivat sisään kyökin ikkunasta ja kammariin. Puutarha oli pieni; kuitenkin oli siinä yksi omenapuu ja takana pieni nurmikko, jolla sopi valkaista liinaa. Sen takaa johti pieni puutarhaportti hauskalle pensaskäytävälle, joka perhepuutarhojen lomitse vei ulos kaupungista.
Lapset tarkastelivat sitä kaikkea, ja puhelivat toimeliaasti siitä, ja pitivät kaikkea erinomaisen somana ja hauskana. Varsinkin Anna oli eloisa ja vilkas. "Minä otan haltuuni kyökin", sanoi hän, ja rutisti otsaansa kyökin ikkunaa vastaan; ja katseli kammariin ja sanoi: "Tuolla minä nukun… Meille tulee asumaan kaksi koululaista, ne saavat haltuunsa vinttikammarin; niistä pidän minä huolen."
"Mitä tekee äitisi sitten?" kysyi Kai Jans.
Siskokset vaihtoivat pikaisen katseen keskenään; sitten vastasi Piet lyhyesti ja nopeasti: "Äiti on ostanut itselleen kutomakoneen. Isällä on vielä velkoja… kaksitoista sataa markkaa… ne täytyy toimittaa maksetuiksi."
"Mehän voimme kertoa sinulle kaikki tyyni", sanoi Anna. "Äiti tahtoi kyllä, että Piet menisi Itzehoe'en reaalikouluun; mutta silloin pitäisi äidin, ties' kuinka kauan, istua tuon koneen ääressä. Lyhyesti: Piet tahtoo päästä kohta ansaitsemaan ja lähtee neljän viikon kuluttua merille!… Hongkongiin… ajatteles!"
Kai Jans katsahti Piet Bojeen ja näki jotain uutta hänen valkeilla kasvoillaan: aikaisen kypsän vakavuuden, joka tietää, mitä tahtoo, ja joka tietää myöskin, mitä kysyy viedä tahtonsa perille, ja joka ei sentään säikähdä… Huumahti Kai Jansin mielessä… Entä jos hänkin lähtisi merimiehenä avaraan maailmaan? Pe Ontjes oli merimies, nyt Piet Boje. Miks'ei hänkin?… Hän ei enää nähnyt ja kuullut, mitä Bojet kertoivat… Tuossa häämöttää… kohoo hänen eteensä kaukainen ranta!… Mitähän ihmisiä sielläkin asunee? Hyviäkö vai pahoja? Ovatko he pyhiä vai epäpyhiä?… Jossainhan toki avarassa maailmassa pitää olla pyhä maa? Ell'ei sitä löydy, niin on koko elämä kummallinen ja selittämätön… Pitää etsiä vaan ja kysyä ihmisiltä: Keitä asuu tuolla, noilla rannoilla, mitä laatua ihmisiä ovat he? Mitenkä elävät he?… Siten pitäisi käydä kautta koko maailman ja kysyä ja etsiä. Silloin oppisi tuntemaan maailman ja löytäisi varmasti, varmasti pyhän maan… Ja silloin, kun hän sen olisi löytänyt, palaisi hän takaisin tänne ja silloin hän täällä…
Hän ei nähnyt ja kuullut enää, mitä nuo molemmat hänen rinnallaan kertoivat; hän mietti ja mietti ja kantoi ajatuksiaan ja kulki sanattomana heidän rinnallaan ja antoi kättä heille alhaalla Satamakadulla ja erosi heistä.
Kun hän astui matalaan pieneen kotitupaansa, näki hän vanhempansa ja kolme siskoansa ja pienen veljensä jo istumassa pöydän ääressä päivällisillä. Yltympäri pöytää oli perunoita ja keskellä seisoi matala pannu, jossa oli pieniä sulatettuja rasvapalasia. Se oli heidän päivällisensä. Thoms Jansilla ei ollut ankaran pakkasen vuoksi seitsemään viikkoon ollut mitään työtä ja ansiota.