"Isä" sanoi hän ovessa ja huojutti hiljaa päätään… "Piet Boje aikoo merille… minäkin tahdon sinne… Älä kysy, teenkö oikein siinä… minä tiedän, että teen oikein. Isä!… Minun pitää pois!"
Kaikki kalpenivat ja vaikenivat ja katselivat neuvottomina eteensä. Thoms Jans olisi, jos hänen poikansa olisi tullut juopuneena kotiin, ja vaikka hän sitte olisi ollut jo kolmenkymmenen vanha mies, olisi pikaisesti kuohahtaen lyönyt häntä; mutta nyt kun hänen viisitoista vuotias poikansa vakavine silmineen sanoi hänelle: "Isä… minun pitää pois", nyt valtasi hänet outo umea epävarmuus ja pelko, että hän nyt ehkä voisi sulkea ja tukkia tien, jolla salaiset, suuret ja selittämättömät voimat koettivat lähestyä hänen poikansa sielua, jotta se saisi voimaa ja karaistuisi. Hän virkkoi vain matalaan, ja ainoastaan heikko säväys pilantekoa ja katkeruutta vilkahti hänen älykkäissä, syvällä piilevissä silmissään: "Niinpä siis merimieheksi… ja sitte majakkalaivalle… senjälkeen mutatyömieheksi… ja sunnuntaitupa on aina oleva avara ja aina tyhjä… aina ihan tyhjä…"
"Ei isä!" huudahti poika, "siitä saat olla varma: silmäni pidän auki ja jotain minä löydän."
Pieni Male Jans katseli sanatonna eteensä pöytään, silmänsä olivat tulvillaan kyynelistä. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että hän nyt lähti hänen luotaan… ja lisäksi tuonne aavalle arvaamattomalle merelle.
* * * * *
Neljää viikkoa myöhemmin istuivat he kumpikin rantalaiturilla Hampurissa merimieskistuillaan. He katselivat ympärilleen Rantakatua pitkin, jolla nyt tähän aikaan päivästä oli hyvin vähän liikettä, ja katselivat kolmimastolaivaa kohden, joka lähtövalmiina lepäsi siinä edessä ja odottelivat venhettä, joka tulisi noutamaan heitä.
Piet Boje kourasi noin sattumalta sivutaskuunsa ja tunsi siellä paperipalan, veti sen esiin ja näki sillä epätolkkuista sekavaa käsialaa, joka tuntui hänestä tutulta, ja luki: "Koko elämäsi pidä Jumalaa silmissäsi ja sydämessäsi, ja varo itseäsi antaumasta syntiin, äläkä riko Jumalan käskyjä vastaan. Sinun uskollinen äitisi Helle Boje." Hän pisti paperin nopeasti takaisin taskuunsa, ja katseli taaskin ulos Rantakadulle ja tekeysi, ikäänkuin hänelle ei olisi mitään erikoista tapahtunut, ja ajatteli itsekseen, aivan kuten muinoin kuustoista vuotta sitten hänen isänsä: kuinkahan toki on mahdollista, että tuo suuri viisas äiti kirjoitti noin huonoa käsialaa.
Kai Jans oli sentään huomannut sen, ja rupesi hänkin, kun Piet Boje katsoi poispäin, etsimään salaa taskuistaan, ja löysi kuin löysikin hänkin paperiliuskan. Hän veti sen varovasti esiin ja heitti salaa pikaisen silmäyksen siihen. Silloin huomasi hän kohta, että se oli yksi noita pitkiä kauniita runoja, joita Heine Wulk niin mielellään julkaisi. Sen päällekirjoitus kuului: "Erään hurskaan äidin jäähyväiset pojalleen hänen ripillepääsypäivänään." Hän lensi punaiseksi, ja upotti sen kiireesti takaisin taskuunsa.
Piet Boje kurotti kaulaansa ja sanoi: "Kuule… kenpäs tuolta tulla retuuttaa… Eikös ole vaan sinun ystäväsi, Dusenschön?"
"Niin", sanoi Kai Jans, "voi olla… hän on neljä viikkoa jo ollut täällä Hampurissa."