Silloin kirkahti Stiena Dusenschön kimeästi ja huusi Jumalaa ja kaikkia ihmisiä avukseen. Pieni Rauh syöksyi ääntä laskematta ulos tuvasta.
Hule Beiderwand oli lähtenyt ikkunan äärestä ja mennyt kammariin. Kun hän hetken perästä jäykkine säärineen tulla kompuroi alas portaita, lausui hän päätään ravistellen: "Kurjaa tämä on."
Rieke Thomsen työnsi kahvikupin tylysti luotaan. "Vaiti siinä", sanoi hän. "En ilkeä kuulla sanaakaan nyt."
Mutta ukko pysyi asiassaan. "Mitä kaikkea on tässäkin rikottu", sanoi hän; "kuninkaanpoika ja pormestari Dusenschön ja kaikki, jotka ovat rikkoneet hänen sukuaan vastaan ja isäntä, joka ajoi hänet talostaan, ja te molemmat, jotka ette tarkemmin hoitaneet häntä. Tämän kaupungin nimi on Hilligenlei, tahtoo sanoa pyhä maa, mutta eläissäni en vielä ole tavannut täällä ihmistä, joka olisi synnistä ja viasta vapaa."
Rieke Thomsen iski kämmenellään pöytään ja sanoi pakahtuneella äänellä: "Tuota en ilkeä kuulla. Meidän Herramme Jesus Kristus on lunastanut meidät verellään; siten on minulle opetettu ja siihen minä uskon."
"Älä nyt loruja laske!" sanoi ukko. "Onko koko Hilligenlein kaupungissa ja rantavallin varteella yhtään ainoata lunastettua sielua, yhtään ainoata pyhää? Kuinka paljon on vetelyksiä ja kevytmielisiä, kuinka paljon tyhmyreitä tässä piskuisessa kaupungissa! Mutta sen sanon teille: vielä on ilmestyvä uljas uskalias mies, hän on astuva esiin kuin tuomari Israelissa, ja on kulkeva kuin puhdistava tuli läpi maan, niin että se on tuleva pyhäksi niinkuin sen nimi."
Samassa pujahti pikku Tiene Rauh sisään, ja heitti pöydälle erään postikortin: "Tämän on kirjeenkantaja jättänyt meille, kun sinä et ollut kotona, Stiena", sanoi hän, ja livahti samassa pois taas.
Stiena Dusenschön otti kortin, pyyhki kyynelet silmistään ja luki osoitteen: "Stiena Dusenschön, Hilligenlei", ja käänsi kirjepuolen esiin kortista, siellä oli paljaita kirjavia kukkia ja alla pienellä vapaalla tilalla sanat: "Etpäs osaa aavistaakaan." Se oli semmoinen joutava tyhjänpäiväinen sananparsi siihen aikaan. "Oi", sanoi hän, ja pyyhki kyyneliään, "katsos vaan! Se on häneltä! Kuinka kaunis kortti! En osaa aavista! Mitä en osaa aavistaa?… Että hän on upporikas mies! Ei… en osaakkaan. Rieke! Hän on aatelismies. Hän tulee, ajaa vaunuissa ja noutaa lapsen ja minä lähden mukana."
Rieke Thomsen otti kortin ja tarkasteli sitä ja sanoi: "Se on kaunis kortti ja käsiala on hyvää… Mutta parasta olisi, Stiena, jos hänen nimensä olisi tuossa alla."
"On aivan yhdentekevää", tuumi ukko, "kuka ja mitä hänen isänsä on, siitä vaan on kysymys, tuleeko hän auttamaan siinä, että tämä maa tulee pyhemmäksi, tämä Hilligenlei. Siitä vaan."