Puolta tuntia myöhemmin kapusivat he Goodefroo-laivan laidan yli.
"Nahkaasi" sanoi Hans Jessen reippaalla äänellään: "Tuossa tulee perämies".
Molemmat hilligenläiset katsahtivat ylös, ja näkivät tulevan luokseen kookkaan miehen, joka tullessaan työnsi puoleen erään laivapojan, joka seisoi tiellä.
Ja he tunsivat hänet tähtien valossa.
"Jumalani", sanoi Kai Jans hiljaa… "Pe Ontjes Lau!"
Tämä katsahti vieraasti ja tyyneesti heihin ja ajatteli! 'Ovatpas he nälistyneen ja rappeutuneen näköisiä!' Ja kysyi kylmästi ja lyhyesti heidän papereitaan.
He kouraisivat taskuihinsa ja antoivat ne hänelle.
"Te kuulutte minun vahtiini."
Kun he menivät koijuihinsa, huomasi Kai Jans vasta säkin, jota Piet kantoi, ja kuuli siinä sälisevän. "Mitä sinulla siinä on?" kysyi hän kuristuneella kärsivällä äänellä. Mutta hän tiesi sen jo. Hän istahti portaille, nojasi päätään käteensä ja sanoi epätoivoisasti: "Me jätimme tanskalaisen, joka aina piti niin uskollisesti yhtä meidän kanssamme, ja nyt olemme päällepäätteeksi varkaita… ja.., ja… O, kuinka hän katsoi minuun… Huh… Kuinka likainen olen". Ja peitti käsillään silmänsä.
"Koko elämäsi pysyt sinä yhtäläisenä narrina", sanoi Piet Boje, "eikä sinussa ole miestä mihinkään", ja astui kasvot kirpeinä Goodefroon miehistökajuuttaan.