"Kyllä on", Klaus Baas vastasi.
"Se on hyvä", sanoi tyttö arastelematta, raikkaasti ja luonnollisesti.
Klaus Baas katsoi tytön voimakkaihin silmiin, seisoessaan kaidassa käytävässä häntä lähi, ja sanoi hiukan liikutettuna: "Olette huvitettu minun asioistani?"
Tyttö kesti katseen, vaikka hänen poskilleen nousikin hieno puna. "Ah, minä vain tarkoitin… tietysti teillä on terve ja voimakas vaimo… muuten"…
"Muuten mitä?" toisti Klaus Baas.
Tyttö vetäysi aivan seinää vasten ja vastasi ylpeästi, koko Eevan ihanuudessaan: "Muuten vieroittaisin minä teidät vaimostanne."
Ja Klaus Baasissa leimahti samassa korska intohimo ja hän iski hallitsevan katseensa tyttöön ja sanoi: "Tosiaan sinä olet sellainen kuin tätisi sanoi: uskovainen ja hiukan suruton… Tiedätkö itse sen? Minä riemuitsen, että tutustuin sinuun!" Ja hän ojensi tytölle kätensä.
Silloin tyttö melkein kuin pieneni ja hän vaikeni ja horjui Klaus Baasin puristaessa hänen kättään ja katsoessa häntä. Ja sitten hän meni edeltä ja näytti tulta vaunuihin nousijoille.
Nyt istui Klaus Baas jälleen heikkopäisen vieressä, joka milloin kaiveli laatikkoaan, milloin kohosi haaveellisten mielikuviensa siiville ja joskus teki epäluuloisia kysymyksiä. Jälleen hän oli harmaan kuulaassa yössä, joka kattoi aavaa alankoa ja tummia inehmoisten asuntoja, — ja jälleen juoksi kuu lakeuden äärillä ja kiilui vaunun akkunassa.
Mutta Klaus Baas ei vain voinut irroittaa ajatuksiansa somasta, tummasta ravintolasta, jossa tytön silmät olivat loistaneet kuin kirkkahat kynttilät! Kas sellaisia terveitä, voimakkaita, raikkaita ihmisiä! Mikä pontevuus olkapäissä, povessa, lantioissa! Kuinka he käsittivät hienosti ja älykkäästi tämän aran asian! Aivan kuin heidän käsityksensä olisi ulottunut koko äärettömään, vivahdusrikkaasen luontoon, kuin he itse olisivat tunteneet olevansa täyteläisen, suuren luonnon osa! Miten riemuisaa mahtaisi olla kävellä, puhella sen tytön kanssa! Millainen terve veitikka: aina iloinen, näkee kaiken, tuntee kaiken, soittaa sielullaan kaikki sävelet, laulut, ajatukset taivaasta hamaan maahan saakka! Mitä sanoisi hän, jos saisi nähdä hänen omaisensa, jotka olivat puuhovilla! Kohottaisi pontevasti kauniita olkapäitään ja lausuisi: Puoli-ihmisiä! Jos kertoisin hänelle, miten he eilisiltana piiloutuivat nyplypatjain taakse: hänen kauniista silmistään kuultaisi halveksiva sääli. Ja jos hän näkisi minun vaimoni, hän ajattelisi: Aivan tämän perheen tapainen, ei sovi ollenkaan hänelle!