Martje ei sopinut hänelle! Ja hän oli kuitenkin pitänyt niin kovasti hänestä, silloin, neljä vuotta sitten! Niin kuvaamattomasi! Miten oli tämä mahdollista? Hän oli vielä ollut niin kypsymätön, vaikka oli jo kuudenkolmatta vanha! Hän tiesi yhtä ja toista kaupoista ja liikkeistä, mutta elämästä ei mitään. Hän oli kuin tuhma idealisti, oikea luontoa vierova saksalaisnuorukainen ainakin, tehnyt naisesta vain kuvan, kuin kaikesta muustakin. Mutta se kuva oli aivan väärä. Silloisen kehitysasteensa mukaisesti hän oli etsinyt itsensä vastineeksi vain jotakin sievää, siroa, aran hentoa; hän oli tahtonut olla auttaja ja sankari! Martjessa ei ollut rotua, joka voi omasta itsestään antaa voimaa ja kasvua. Hänessä ei ollut tulta eikä tervettä selvyyttä. Hän oli Klaus Baasille pieni, aivan liian pieni kuningaskunta! Nuorukainen ei ollut tiennyt, että hänestä kerran varttuisi väkevä ja laajanäköinen mies: todellisuutta himoitseva, tahtoonsa turvautuva, joka tarvitsi lujaa ja rauhallista vaimoa, tervettä ja voimakasta toveria, vaikkapa äkäistäkin, — oikeaa kaunista, arvokasta valtakuntaa.
Ja lapsi tuli äitiinsä: sehän oli otettu vastaan halutta ja ilotta sulettu syliin.
Millaisena oli tuo tyttö seisonut hänen edessään, — selin eteisen seinään, hänen silmäinsä voittamana, kuitenkin voittajana! Mimmoinen mahtaisi hän olla lemmen hetkellä! Hääyönä toisenlainen kuin Martje Ruhland neljä vuotta sitten! Kuinka hän siinä oli seissut! Kuinka häntä katsonut! Ei julkeasti, ei halukkaasti! Ei: kuin terve, vapaa, kirkas ihminen. Minä: ihminen niinkuin sinäkin! Ah moista ihanaa, rakasta naista! Mahtoi olla autuasta olla sellaisen naisen valtiaana! Ainaista, uutta, riemukasta ottelua, ainaista ihanaa kiistaa, voittoa! Siinä ei murtanut ruumista eikä sielua!
Sairas oli sillä välin painautunut lähemmäksi häntä ja lallatellut vähän aikaa: "Ruhtinas, mun puolisoin" ja nukahtanut sitten hänen syliinsä, pulskan tytön kultakiekko kallellaan sekavilla, harmailla hiuksilla.
Päivän vaietessa, sumuisena, kosteana aamuna, vierivät vaunut houruinhoitolan pihaan.
* * * * *
Kun Klaus Baas illan suussa palasi pikku kaupunkiin ja meni yksityiskonttoriinsa, niin hän tapasi pikku vaimonsa ruokasalissa jäykkänä ja kasvot kalseina ja kylminä, pitsitöineen kattolampun alla, pöydän ääressä; hänen silmänsä olivat itkettyneet ja pöhöttyneet. Klaus Baas kertoi nyt lyhyesti matkasta ja ihmetteli, ettei Martje häneen katsonutkaan. Ja Klaus Baas kysyi: "Mikä nyt, Martje?"
Martje vastasi oudon kylmästi: "Hanna täti ja rouva Bidermann sanovat, että sinä olet Floran sairauteen syypää. Ja äiti sanoo kanssa… ja sinä teet vielä meidät kaikki hulluiksi."
"Minä?" huudahti Klaus Baas hämmästyen ja löi kädellään rintaansa.
"Niin, sinä!… Aina sinä hyppäät ja hääräät ja suunnittelet ja hulluttelet… Sinä se teit hänet niin rauhattomaksi ja sekapäiseksi!"