Sanaa suustaan saamatta ja lamautuneena istahti Klaus Baas Martjea vastapäätä pöydän ääreen ja tuijotti maahan ja koetti selvittää ajatuksiaan. Mutta sitten purkausi vihan puuska, ja hän sanoi kolkon kylmästi: "Entäpä te?… Lykkäättekö te syyn minun niskoille, kun olette itse niin vaivaisia, avuttomia, niin surkeita! Isäsi ei jaksa nousta aamulla aikaisin ylös! Äitisi ei siedä nähdä sairaita! Veljesi eivät voi elättää henkeään! Sinä et voi elää ilman äitiäsi, isääsi! Lapsesi ei voi pistää itse lusikkaa suuhunsa! Jokainen teistä ei jotain voi! Minä? Minä voin kaikkea, paitsi tukistaa kaljupäätä ukkoa. Kaikkea! Kaikkea, mikä on järjellistä, oikeaa, miehekästä! Minä voin nousta ylös ennen kukon laulua, voin auttaa sairasta hädässä, voin tehdä rahaa, voin elää vaikka pohjoisnavalla jos tarve tulee! Minä voin — kaikkea! Mutta minä voin myös — vaikka surmata ihmisen, joka ei anna minun elää, elää kirkkaana, järkevänä, ja särkee onneni! Kuule nyt se, Martje Ruhland: minä… minä tahdon käydä omaa tietäni! Ja sinä: joko käyt minun kanssani, kelpo toverina, yhtä selvänä, yhtä reippain askelin, tai jää!! Minä tahdon vapautta sielulleni, minä tahdon oikeutta!"
Martjen pikku kädet herposivat nyt nyplypatjalta ja kyyneleet virtasivat hänen silmistänsä ja ylpeys ja suuttumus olivat aivan haihtuneet. Hän sanoi: "Aina minä olen tiennyt, että sinä olet parempi kuin yksikään meistä, sitä ei sinun tarvitse näin sanoa. Sentähdenhän minä olen sinua aina pelännytkin. Yölläkin, nukkuessani, minua peloittaa ja ajattelen: mitähän keksinee hän nyt unissaankin!… Enkä minä tahdo lapsia enää, en, en. En voi! Sekin on juopa meidän välillämme."
Klaus Baasia liikutti ja järkytti tuo surkea vaikerrus, ja Martjea ja itseään rohkaistakseen hän sanoi hellästi: "Mutta sinähän olet toisellainen kuin nuo muut! Sinä olet sittenkin terveempi, rehellisempi kuin he."
Mutta Martje pudisti tuskissaan pikku päätänsä, ja hänen somat kasvonsa olivat epätoivoiset: "Ei, ei, Klaus, minä olen aivan samallainen! Kyllä tiedän, että sinä pidät minusta, sillä sinä ajattelet: pian minä saan auki salalippaan ja siinäpä on aarteita! Mutta sinä erehdyt, sillä siinä ei ole mitään, josta voisit iloita. Minä olen vanhempieni lapsi, ikinä me emme ymmärrä toisiamme. Ja se on niin kauheaa; sillä minä pidän sinusta niin kovasti, kovasti!"
Martjen kyyneleet virtasivat kuumina hienolle, sievälle pitsille, jota hän nypläsi, ja hän näytti itkiessään säälittävän surkealta: koko hänen kasvonsa kuvastivat tuskaa, hän itki ikionnettomana. Klaus Baasin kävi sanomattomasti sääliksi ja hän hyväili poloista ja kuivasi hänen kyyneleensä ja sanoi: "No, mutta… rauhoituhan nyt… minä olin julma! Kaikki käy vielä hyvin. Ajattelepas meitä: meitä kahta?! Me, jotka rakastimme niin suuresti toisiamme, kun solmimme liiton!! Huomaahan vain: meidän täytyy oppia toisiamme ymmärtämään. Pyydän vain yhtä: luota sinä minuun! Pysy sinä minun rinnallani, Martje! Minä vien sinut turvallisesti elämän määrään."
Mutta Martje vain pudisti toivottomasti päätänsä.
XVIII.
Kaikki olisi ehkä vielä kääntynyt parhain päin, jos vaimo olisi synnyttänyt hänelle useampia lapsia: hänen kaipaamansa ja mieleisensä pojan. Mutta hänen kohtunsa oli ensimäisen synnytyksen jälkeen sulettu, ja hän kohdisti nyt pienen, vaivaisen rakkautensa ainoaan lapseensa. Monasti Martje jo aamusta päivin katosi tytön kanssa appelaan äidin luo, joka oli tullut sairaalloiseksi, ja istui hänen vuoteensa ääressä tuntikaudet ja luki ääneen jotakin romaania tai kuunteli kahvitätien loruja, ja sillaikaa lapsi leikki leluillansa pöydällä.
Klaus Baas pyysi vaimoaan viemään tyttöä toki joskus kävelylle vapaasen luontoon, tai antamaan sen leikitellä muiden lasten kanssa puistossa ja valikoimaan itselleenkin terveiden rouvain ja tyttöjen seuraa. Martje taipuikin hänen pyyntöönsä, mutta siitä tuli vain keinotekoinen yritys. Uusissa tutuissa hänellä oli milloin mitäkin moittimista: ne olivat muka epähienoja ja liian suorasuisia, ja liian äänekkäitä. Ja siihen se taas jäi: jälleen istui Martje äitinsä vuoteen vieressä ja nyplypatjan ääressä. Klaus Baasista kävi tuo nyplynappulain hiljainen kalina pian suorastaan sietämättömäksi. Ja pieni, siro pitsimalli, jota Martje oli kopioinut jo pitkät ajat, oli hänestä mainio kuva Martjen koko ahtaasta, pikku-somasta, harrastuksettomasta elämästä.
Jos Klaus Baas olisi ollut pintapuolinen ja itsekäs mies ja ei olisi kaivannut paljoa henkevyyttä kuin monet muut, niin hän olisi antanut vaimonsa olla rauhassa. Sillä olihan siellä muun muassa eräskin virkamies, toimelias ja kelpo ihminen, joka oli ammattinsa puolesta sangen usein matkoilla: hän ei nähnyt vaimoansa liian usein eikä puhellut paljoa hänen kanssaan, hän istui toimistossa taikka kyytirattailla, rouva oli sillä aikaa lastenkamarissa ja keittiössä tai ystävätärten luona vieraisilla. Ja kummallakin oli elämän piiriä aivan tarpeeksi. Klaus Baaskin oli usein matkoilla: joko maaseutukundien luona tai pankkiasioissa naapurikaupungeissa taikka Hampurissa, ja hänkin koetti löytää päivän toimista kaiken elämän sisältönsä. Mutta kun hän illoin palasi kotiin, hän kaipasi elämän toveria, joka jakaisi hänen lukemattomat uudet ajatuksensa hänen kanssaan: mutta tapasikin pikku naisen, joka istui kuin hämähäkki kutomainsa keskellä ja katsoi häneen vierastaen ja kummastellen. Varmaankin kysyivät anoppi ja tädit usein Martjelta, mitenkä oikeastaan oli Klaus Baasin puuhain laita ja mitä hän touhusi? Ja monasti Martje kai kuuli ennustettavan, että Klaus Baasin yritykset romahtavat piankin loistavasti alas ja tulee vararikko. Ja kun Klaus Baas kerran sopivassa tilaisuudessa kertoi Martjelle, miten paljon hän oli nyt voittanut, niin toinen vastasi tylsästi ja arasti: "Mutta onhan me ennenkin tultu toimeen, Klaus… ja onko tämä oikein hyväksi…"