Silloin kuohahti miehen sappi ja hän läksytti vaimoaan ja sanoi, että herätköön hänkin kerran ja älköön torkkuko ja antako vanhojen ämmäin syöttää itselleen mitä tahansa, vaan kiintyköön mieheensä ja hänen harrastuksiinsa. Martje vetisteli. Miksi, miksi vaati Klaus häneltä muuta kuin mitä hän oli, tämä loppumaton ristiriita raatelee hänet kuoliaaksi. Ja nyt tuli monta surullista päivää; vaimo istui tosin iltaisin kotona, mutta istui tuppisuuna ja ilottomana ja tuijotteli pikku pitsimalliinsa. Vasta monen päivän päästä hän tuli hiukan luonnollisemmaksi ja iloisemmaksi. Ja katosi sitten taas appelaan.
Niin alkoi Martjessa vähitellen ilmetä erikoinen luonne, joka vahvistui ja selvisi ainaisessa ottelussa. Mutta se luonne oli uikutteleva ja herkkätuntoinen, luulevainen ja ahdas: kokonaan Klaus Baasin ja hänen ihanteensa vastakohta. Niin toistuvat heidän riitansa aina selvemmässä muodossa. Kun Klaus Baas oli kärsinyt viikkokausia tällaista surkeaa yhdyselämää ja hänen sisunsa viimein purkausi, silloin Martje itki ja oli kuvaamattoman onneton ja epätoivoissaan, ja sanoi tietävänsä, että Klaus oli voimakkaampi ja kelvollisempi kuin hän, ja että hän ei voinut koskaan tulla onnelliseksi hänen kanssansa, mutta hän ei tainnut sille mitään, vaikka se tieto kidutti häntä kauheasti. Ei hänestä ollut muuhun kuin istumaan äitinsä luona. Ja Martjen itku oli niin sydäntäsärkevää ja hänen kauniit pikku kasvonsa niin tuskallisesti vääntyneet, että Klaus Baas koetti häntä lohdutella ja sääli häntä kaikesta sielustansa, ja hänen toivonsa heräsi taas, juuri tuosta epätoivosta ja suorasta tunnustuksesta. Mutta parin päivän päästä Martje kulki jälleen vanhaa kurjaa polkuaan. Niin kävi aina. Ja vähitellen tulivat miehen tuitunpuuskain ja vaimon valituksen hetket säännöllisiksi ja uudistuivat joka kolmas neljäs viikko, kuin tilauksesta vaan!
Kaupunkiin oli muuttanut eräs samanikäinen aviopari kuin hekin ja heidän avioliittonsakin oli melkein yhtä nuori kuin heidän. Mies oli lukenut kirjamies, lyseon opettaja. Hän toivoi Klaus Baasista, nuoresta kauppiaasta, jonka reipas ulkonäkö häntä miellytti ja jonka lahjoista paljon puhuttiin, tervettä vastapainoa kamarioppineisuudelleen. Ja hänen nuori vaimonsa, joka oli hilpeä ja reipas, salli mielellään miehensä laajentaa tällä tavalla näköpiiriään, sekä halusi itsekin tutustua nuoreen, pystypäähän Klaus Baasiin. Pieni, sievä, hiukan happamen nyrpeä rouva voitiin ottaa seuraan kaupan päällisinä! Ja he tulivatkin eräänä iltana Baasiin, ikäänkuin tavalliselle kyläilylle; sitten sukeutui opettajan ja Klaus Baasin välillä pitkä, järkevä keskustelu kaikesta, mitä ilman alla löytyy. Klaus Baas oli iloissaan kun sai nyt kerrankin kuulla asioita, jotka "ihmistä kehittivät", kuten hän sanoi. Ja hänestä oli vain hauskaa kun opettajan vaimo tupsahti tuon tuostakin miesten keskusteluun kuin mikä kirkassilmäinen ruskea pentu kanatarhaan — ja oli hyvillään, kun hänen oma vaimonsa piti suunsa kiinni. Sellaisia seurailtoja vietettiin monta viikkoa.
Mutta eräänä päivänä sanoi Martje, että tänä iltana hän ei voi tulla heidän seuraansa, hänellä on päänsärky. Ja kun Klaus Baas tiukkasi muita syitä, niin hän sanoi, ettei hän voinut sietää opettajan rouvaa; ja mies uteli lisää ja sai silloin herutetuksi ilmi, että Martje ei pitänyt rouvasta siksi, kun rouva ei ollut kertaakaan kysynyt, miten hänen sairas äitinsä nyt jaksoi. Sitä paitsi oli hänen äitinsä tänä iltana tavallista heikompi… ja hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä he juttelivat. Ja Martje pyysi Klauta menemään vain yksin: hän soi hänelle mielellään sen huvin. Ja niin puhellen hän silitti hellästi pienellä, pehmoisella kädellään puolisonsa ohimoa.
Klaus Baas pudisteli päätänsä ja istui neuvottomana, sanattomana, vallan toivottomana. Martje huomasi hänen surunsa ja hätääntyi ja vakuutti nyt hennolla, valittelevalla äänellänsä, että hän tulee, hän tulee mukaan! Hän ei ollut aavistanut, että Klausta oli niin tärkeää hänen läsnäolonsa.
Klaus Baas katsoi häneen neuvottomana. "Että minusta on tärkeää sinun läsnäolosi?" hän toisti. "Että minusta on tärkeää! Martje, niin, sanopa nyt: mitä minulla on oikeastaan yhteistä sinun kanssasi? Oletko sinä minun puolisoni? Et ole, — tai olet vasten tahtoasi! Oletko sinä minun emännöitsijäni? Hyvä piikahan hoitaa koko talouden: ne askareet sujuvat sinuttakin. Oletko minun toverini? Et! Minun harrastuksiini sinä et voi etkä tahdo ottaa osaa. Onko lapsemme yhteinen? Ei, sillä se on sinun: sinä sitä kasvatat oman ja äitisi tahdon mukaan. Mitä meillä siis on yhteistä? Ei kerrassa mitään muuta kuin keittovati!"
Hän nousi ylös ja meni akkunaan ja väänteli vihkisormustansa ja puhalteli: "Se on — elämää! Elämää!"
Nyt alkoi Martje tapansa mukaan katkerasti itkeä, ja sitä ei Klaus Baas voinut sietää. Hän pyörähti ja meni hänen luokseen ja näki hänen istuvan pöydän ääressä kädet hervottomina pöydällä, ja hänen kyyneleisillä pikku kasvoillansa sellaisen pohjattoman tuskan ja alakuloisuuden, että sääli vihlaisi kuin veitsi hänen sydäntään ja hän veti Martjen viereensä sohvaan ja kietoi kätensä hänen vapisevain olkapäittensä ympärille.
Martje katsoi avuttomana eteensä, pienet, suloiset kasvot kalseina, kuin tulipaloon tuijotellen, ja vaikerteli ja itki: "Minä tiedän sen… että meidän täytyy erota… ja minä rakastan, rakastan sinua! Mutta minä en voi, en voi sille mitään. Etkä voi sinäkään. Ja sinähän rakastat minua, sen minä tiedän."
Klaus Baas karkoitti kauas tuon ajatuksenkin ja sanoi: "Mitä puhut nyt Martje? Erota!? Sinähän sanot itse, että me rakastamme toisiamme. Kuinka me eroisimme, eroisimme? Ei: minä en jätä sinua koskaan. Ennen vaikka kuolen! Minä olen luvannut olla ikäni sinun toverinasi. Minun sanani ei petä!"