Mutta Martje painoi kättänsä suulleen, hillitäkseen itkuaan, joka ei helpoittanut, ja hänen silmistänsä virtasivat kyyneleet, ja hän tuijotti yhä kauhistuneena eteensä. "Meidän tahtommehan on hyvä, Klaus. Ei syy siinä ole. Mutta meidän luonteemme ovat erilaiset, siksi me teemme toisillemme aina pahaa. Ajatteles: tätä kestää vielä kolme-, neljäkymmentä vuotta… Oli niin lapsellista mennä naimisiin näin. Emmehän me tunteneet toisiamme. Vasta viime vuosina on meistä tullut selviä ihmisiä, — mutta me olemme kasvaneet erille toisistamme. Sinusta on kasvanut luja, vapaa, rohkea mies, ja minä olen painunut yhä pienemmäksi, aremmaksi. Se on se onnettomuus." Klaus Baas ihmetteli näitä sanoja, mutta hän ei tahtonut antaa toiselle myötä, vaan sanoi: "Mitä luonteista! Me olemme samalta seudulta kotoisin, meidän uskontomme on sama, me tarkoitamme molemmat hyvää. Johan nyt on hiisi, ellemme voi tulla keskenämme toimeen! Meidän täytyy vain vakaasti tahtoa. Ja kyllä me rauhoitumme ijän keralla!"
Sievä Martje pudisteli päätänsä ja sanoi: "Erehdyt, Klaus. Emmehän edes huomaa, millä tavalla me toisiamme loukkaamme sanoilla tai käytöksellä. Me menettelemme itsetiedottomasti, luonteemme mukaan, aivan kuin luulemme oikeutemme olevan ja hyvän vaativan. Siinä on ristiriita, että toisesta on aina toisen hyvä ja oikea väärää ja nurinkurista. Vaikka kehtomme eivät olleet kuin jonkun peninkulman päässä toisistaan, me olemme niin erilaisia, kuin toinen olisi Lapin tuntureilta ja toinen syntynyt siellä kauheassa Intiassa. Jos olisin lukenut, niin voisin sen sinulle paremmin selittää."
Klaus Baasin luonto oli Martjen toivottomuudesta masentunut, ja hän hapuili tuskissaan ikäänkuin jotakin pelastuksen keinoa ja sanoi: "Pahimmat ovat, Martje, kuitenkin nuo sinun omaisesi. Että meidän täytyy mädätä täällä heidän helmoissaan! Pankki perustaa ennemmin tai myöhemmin haaraosaston Hampuriin ja minä voinen siirtyä siihen paikkaan. Tai hankkia siellä uuden toimen. Mennään me Hampuriin!"
Martje puristeli nenäliinaansa ja itki hillittömästi. "Ei, Klaus… en voi, minä en voi lähteä äitini luota… hän on niin vanha… ja kun siskoni ehkä tulee takaisin… Ja sinä olet aina susi, Klaus… minä vain pieni arka jänis." Ja Martje kallisti sievän pikku päänsä Klaun rintaa vasten ja itki katkerasti: "Tämä on niin kauheaa kidutusta, kun me rakastamme toisiamme, ainakin minä sinua. Mutta minä luulen, että kärsisin sen melkein paremmin, jos sinä olisit kaukana, ja tietäisin, että sinä olet onnellinen, ja minä elelisin hiljalleen yksin lapseni kanssa. Milloinkaan sinä et näin tule onnelliseksi, Klaus, enkä tule minäkään."
Klaus Baas tuijotti toivottomasti Martjen tutisevan pään yli huoneesen, joka alkoi hämärtyä, sen pimeneviin loukkoihin. Ja hän ajatteli tuskan ja raivon vallassa: "Pahat hengetkö meitä riivaavat! Emmekö tahdo molemmat olla hyviä? Eikö Martje parkani ole älykäs, hellä ihminen? Eikö ole minussa miestä elämään hänen kanssaan, ja hän minun? Siinäkö loppu? Noissa neljässä ihanassa kesäpäivässä kaikki! Tämähän hulluutta! Tämä on hourupäisyyttä! Minä en tahdo!"
Sen keskustelun jälkeen kului pari viikkoa aivan rauhallisesti. He koettivat toisiaan auttaa ja tukea; mutta kun se mukautuminen oli suorastaan toisen sisintä olemusta, jopa hänen "tervettä järkeään" vastaan, niin pian se keinoteltu rauha pakeni käsistä. Ja eräänä päivänä he taas huomasivat tulleensa samaan paikkaan, josta alottivat. Joku täti oli näet saanut Martjen ajattelemaan, jaksaisiko Klaus Baas tosiaan vastustaa kiusausta, mikä pankin luottamusvirassa vietteli. Klaus Baas loukkautui kauheasti: hänen oma vaimonsa epäili hänen luotettavuuttaan, liikemiehen jalointa avua, kauppiaan kunniaa! Martje ihan ällistyi, kun Klaus pahastui hänen viattomasta "varoituksestaan", kuten hän sitä vielä typerästi nimitti. Ja sitten hän taas itki ja oli onneton ja surullinen. Mutta sitten he vaelsivat väkinäisesti ja mykkinä yhteistä tietänsä.
Joku päivä tämän jälkeen — kun heitä vaivasi vielä tuo äskeinen, uusi rikkoutuminen — tuli odottamatta vanhin poika kotiin, jota oli visusti kymmenen vuotta välttänyt. Hän oli harteva ja ystävällinen ja hyvinvoipa mies, siis sisarusten vastakohta: noin neljänkymmenen ikäinen. Kaksi ensimäistä päivää hän istui äidin luona tai käveli tuntikausia siskonsa ja hänen tyttönsä kanssa puutarhassa, jossa nyt kevään ensi kukat puhkeilivat. Mutta sitten hän tuli konttoriin lankonsa luo, ja tämä otti hänet kohteliaan kylmästi ja varovasti vastaan.
Nyt seurustelivat langokset keskenään neljättä päivää: suunnittelivat liikeasioita ja juttelivat mitä mieleen sattui. Ja he näkivät kumpikin toisensa kokeneiksi, kelpo miehiksi, — sillä eroituksella vain, että pyylevä, mukavuutta rakastava puutavarakauppias ei halunnut lahjainsa perustalle pystyttää itselleen muuta kuin tavallisen herkullisen pöydän ja kunniallisen miehen maineen, jota vastoin Klaus Baas suunnitteli tornia, joka taivaasen ulettuisi!
Neljäntenä päivänä pyysi nuori opettajan perhe heitä kanssaan huviretkelle eräälle yksinäiselle, metsäiselle mäelle, joka oli nummella muutaman tunnin matkan päässä kaupungista. Olihan nyt niin herttainen kevätpäivä! Klaus Baas suostui, ja iloitsi ja toivoi nyt, että hauska veli voisi osaltaan vaikuttaa pikku sisareensa ja selvittää heidän kieroa suhdettaan. Martjekin oli matkalle valmis heti, kun kuuli, että velikin tulisi mukaan, sillä veljestä hän luonteensa mukaisesti piti: hän oli niin leppoisa ja rauhallisen rajoitettu. Ja he matkustivat ensin junalla seuraavalle pysäkille ja kävelivät sitten leveää hiekkaista tietä pitkin mäelle ja pysyivät metsässäkin avaralla tiellä, minne armas kevätaurinko täydeltä terältä paistoi, ja ihailivat hiirenkorva-koivuja ja silmikoivia pähkinäpensaita ja vihottavia näreitä.
Nuori, opinhaluinen lehtori alkoi kysellä heti Kielin kauppiaalta minkä mitäkin hänen liikkeestään ja elämän harrastuksistaan. Veli taas jutteli hupaisesti muhkeista Tanskan hevosista, huimista rakennuskeinotteluista, vaivalloisista talviretkistä halki metsäisen Taalainmaan, — mutta luiskahti toimiensa kerronnasta pian toimettomuuden, elämänsä juhlahetkien, kuvailuun. Hän pakinoi sävyisän sanarikkaasti iltaschoppeneistaan[78] ja pienestä, sievästä kodistaan, jossa emännöi eräs vanhahtava leskirouva; — ja sanoi suoraan siskolleen, joka käveli edeltä opettajan rouvan rinnalla: "Kunpa et olisi naimisissa, Martje, niin veisin sinut ja lapsesi kanssani. Siitä sinä pitäisit. On aina niin levollista, niin kellonlyömän säntillistä, aina mukavaa, kiireetöntä, ja kuukausirahat saisit sekunnilleen kello kaksitoista pöytään!"