Sisar kääntyi häneen päin ja nyykäytti iloisesti päätään. Näin hän ei ollut milloinkaan yhtynyt Klaus Baasin ehdotuksiin.
Kun he sitten siihen tapaan pakinoiden kulkivat valtatietä, rouvat edeltä, miehet jälestä, Kielin kauppiaan kertoessa leppoisasti, alkoi opettajan rouva tunnustella jaloillaan pehmeää, paksua tien santaa ja potkaisi pian korkealle ilmaan hiekasta hevosenkengän, ja kirkaisi ilosta, otti löydön maasta ja huusi: "Se merkitsee onnea!" Ja heitti pitkän, merkitsevän katseen mieheensä, jonka kanssa he juuri tänä aamuna, ensimäisestä kevätpäivästä hurmautuneina, olivat sopineet, että rouvan on nyt saatava kolmas lapsi. Ja tuli sitten hämilleen ja punastui ja koetti painaa hevosenkenkää pyöreään, siroon käsivarteensa ja otti Martjea käsipuolesta.
Martje tuli silloin aivan sanattomaksi. Hän asteli, eteensä maahan tähystellen, toivottomissa aatoksissa. Klaus Baas huomasi sen ja kiiruhti hänen luokseen ja pisti hiukan epäröiden kätensä hänen kainaloonsa, ja he kävelivät sitten kahden. Säälien kaikesta sydämestään vaimoansa, joka käveli niin hiljaisen ja murheellisen näköisenä, ja heltyen hänen hienosta, neitseellisestä kauneudestaan Klaus Baas hiveli hänen käsivarttaan ja puheli hänelle hellästi ja lohdutteli ystävällisesti: kaikki kääntyy vielä parhain päin! Sillä tavoin he ehtivät noin kivenheiton päähän toisista ja joutuivat eräässä tien polvekkeessa aivan näkymättömiin. Martje kuunteli vaieten miehensä lohdutusta, vesissä silmin, painautuen arasti hänen kylkeään vasten. Ja yhtäkkiä kosketti hänen kenkänsä kärki jotain kovaa — hän oli kai uteliaasti ja suloisin toivein tohtinut hiukan tunnustella hietaa — ja nyt tuli esiin käyrä raudan kappale. Martje kumartui riemusta parahtaen ja otti raudan maasta: se oli katkennut hellanrengas.
Nyt purskahti Martje itkuun, rauta putosi hänen kädestään ja hän peitti kasvonsa.
Klaus Baas koetti häntä lohdutella, mutta oli itsekin aivan toivoton. Ja hän ajatteli: Se oli kyllä hänelle aivan sopiva ennustus! Ja hän ei tiennyt, miten tästä pulmasta selvitä, ja kidutti itseään ajatuksella: kaikista elämän iloista olen minä sulettu, kaikkein jaloimmista: miehen kelpo töistä, toiminnasta, — sen vuoksi, että kuusi vuotta sitten eksyin harhateille neljäksi ihanaksi kesäpäiväksi! Kahleissa, köysissä kaiken ikäni! Ja Martje, Martje on onneton, surullinen ihminen!
Klaus Baas katsoi taas vaimoonsa, joka asteli liikuttavan tuskallisen näköisenä eteensä tuijottaen, kyyneleitä vuodattaen, mutta kärsivällisesti vaieten, keskellä kevään ihanuutta.
— Me olemme tuskaksi toisillemme, ajatteli Klaus Baas. Voi minun pientä, rakasta vaimoparkaani!
He palasivat sitten kotiin. Mutta illallisen jälkeen tuli lanko konttoriin ja pyysi saada puhella vähän hänen kanssaan, ja sanoi:
"Matkustan huomenna Kieliin. Mutta tahtoisin ensin hiukan keskustella kanssasi sisarestani. Vanhimpana veljenä minulla lienee siihen oikeus, koska kerran isä on tässä, kuten monissa muissa asioissa, aivan avuton. Sitä paitsi kirjoitti Martje minulle pitkän kirjeen, ja ainoastaan sen tähden rohkaisin luontoni ja astuin jälleen pitkistä ajoista vastenmielisen kodin kynnyksen yli. Minun tapani ei ole muuten sekautua toisten asioihin — päin vastoin, — mutta nyt minulla on oikeus ja velvollisuus."
Klaus Baas, joka istui pukillaan pulpetin ääressä, kohotti hyvin tuimasti päätänsä, mutta muisti samassa, kuinka toivoton ja neuvoton hän itse juuri äsken, huviretkellä metsäisellä mäellä, oli ollut — ja että Martje halusi veljeä sovittajaksi. Ja hän sanoi: "Puhu, lanko!"