"Niin", toisti hartiakas, hyvinvoipa lanko, "hän kirjoitti minulle pitkän kirjeen, kertoi kaikki juurta jaksain. Ja nyt olen kysellyt häneltä itseltäänkin suullisesti kaikkea, ja myös äidiltä. Tiedän siis, millaista hänen elämänsä on. Ja mitä sinuun tulee: hän puhui tietysti sinustakin. Ja häneltä kuulin sellaista, että voin ilokseni keskustella kanssasi ystävänä ja miehen tavalla, ja olenhan katsellut sinua jonkun päivän itsekin ja tiedän, millainen mies olet. No niin: minä sanoin siskolle äsken lopullisena neuvona, että teidän on parasta erota."
Klaus Baas hypähti pystyyn ja puhalsi tyrmistyneenä: "Se on hirveää!
Hirveää! Ei tässä nyt vielä siinä olla!"
Mutta lanko pyöritteli päätänsä ja vastasi: "Minä olin ensimäiset viisikolmatta vuottani enimmäkseen täällä kotosalla. Lopulta aukesivat silmäni sen verran — järkeä sain vähän toki isoäidiltä — että huomasin, mitä kaikki meikäläiset ovat: isä pelkää todellisuutta ja on sille koskematon; äidillä se fantastinen kaunovärjäysvoima, joka kehittyi vanhimmassa siskossa mielipuolisuudeksi; veljeni ovat tuulihattuja — ja pikku siskoni: tuollainen vieno kukka! Minä olin täällä kuin raakkuva varis kuhertelevain kyyhkysten tarhassa. Milloin olin narri ja lepakoin heidän kanssaan, milloin iskin vimmoissani nokallani ympärilleni. Minä olin aina perheen kömpelö, lemmetön, epäluuloinen, harhaan neuvottu syntipukki. Mutta sitten läksin!… Ja sitten jouduit sinä tähän seuraan… Silloin kun minä sain tiedon tästä kihlauksesta, ajattelin: no, se on vain tavallinen sillisaksa, joka sopii siskolle hyvin. Mutta sinä… sinä et sovi hänelle ollenkaan! Variksen sijasta he saivat selvän havukan! Ja se on hiton hullua. Miksi toistaisin sinulle, mitä siskoni eräänä iltahämäränä kotonanne äskettäin jo on puhunut: että te olette aivan erilaisia luonteita ja kaipaatte ja arvioitte siksi myös eri tavalla. Että te törmäätte alinomaa yhteen, joten ei kumpikaan saa rakentaa rauhassa omaa, aivan oikeutettua onneaan ja iloita siitä. Että te nyt turmelette kahden puolen, joka päivä ja joka hetki, toisiltanne sen elämänilon, joka teillä kummallakin muuten olisi. Sinä et ole voinut paljoa vastata tuon pienen, viisaan pikkuporvarin pitkään puheesen… vai oletko? Sinä sanoit vain ylimalkaan: kultaseni, kaikki käy vielä hyvin! Mutta sitä sinä et usko itsekään. Sinä rääkkäät itseäsi, ja elämäsi on tyhjä ja veriheikko; ja sisko nääntyy myös ja kauhistelee rauhatonta, tuskallista tulevaisuutta, ainaista taistelua. Ei se siitä nyt parane. Sinä tahdot kahdenkymmenen vuoden päästäkin lentää — ja hän räpyttelee yhä siipiään eikä jaksa; ja sinä lausut yhä ne sanat, joihin et itse usko: Rakas ihminen, kaikki käy vielä hyvin!"
Klaus Baas huohotti raskaasti ja sanoi kolkosti: "Eihän se nyt vielä niin!" Ja hän vaikeni.
Paksu, vanttera lanko koetti sijoittua mukavasti Klaus Baasia vastapäätä konttoripukille, ja sai viimein siedettävän asennon, joten hän voi jatkaa:
"Täällä lautatarhassa on vanha, uskollinen mies, jolta äskettäin kuoli vaimo. Valitin hänelle surua. Hän tietää kyllä, että olen rehellinen mies ja että koetan rakastaa totuutta — tai mitenkä nyt sanoisin: nähdä todennäköistä todellisuutta. No niin. Ukko katsoi minuun syrjäsilmällä ja sanoi: 'Panetteko tekin palttua?' Kuinka niin, minä kysyin, mitä palttua? Etkö ollut muorisi kanssa melkoisen onnellinen? Mutta silloin vastasi ukko harmissaan ja mietteissään: 'Olipahan se niinkuin monien muidenkin.' Mitenkä niin? minä kysyin. 'No toivoimmehan me kolmekymmentä vuotta kumpikin vain toistemme kuolemaa.' Minä olen todellisuuden ihminen, Klaus Baas, enkä ihmettele turhia. Mutta oikeinpa karmi silloin pintaani. Minä katsoin vanhaa kunnon ukkoa kuin puulla päähän lyötynä. Ja silloin sanoi ukko: 'Me se tunnustettiin ihan rehellisesti toisillemme; ja meistä oli yhdentekevää, kumpi meistä ensin kuolisi: kunhan vain toinen saisi vielä kerran hengittää vapaasti ja tuntea elävänsä niinkuin ihmisen pitää. Ei suinkaan silti, että toinen olisi halunnut tehdä maailmassa jotain suuremmoista. Ei, ainoastaan saadakseen tanssia oman pillinsä mukaan. Meistä ei ollut yhteen, me olimme toistemme tokeina.' Minä kysyin: Mutta, Herran nimessä, miksi ette siis eronneet ajoissa, kolmekymmentä vuotta, kaksikymmentä, kymmenen vuotta sitten, niin, vaikka vain vuosi sitten? Kolmekymmentä vuotta sellaista. Herra Jumala! — Ukko vastasi: 'Niin, kun on nuori, on epävarma huomiostaan ja toivoo parannusta. Ja sitä paitsi olivat erot siihen aikaan kuulumattomia! Ja sitten tuli lapsia — ja olivat vielä esteenä sukulaiset ja tutut — ja me huomasimme, että elivät nuo muutkin yhdessä, vaikkei heillä ollut mukavampaa kuin meilläkään. Ja sitten alkoi tottua, ja nautti kun jaksoi kärsiä vääryyttä. Ja toivoi omaa tai toisen kuolemaa. Ja sitten se ei enää maksanut vaivaa. Mutta nyt hän on kuollut. Kyllähän se on hiljaista ja yksinäistä, ja puuttuuhan sitä leskeltä yhtä ja toista, mutta voinhan nyt edes hengittää niinkuin tahdon ja ajatella ja puhua mitä haluan. Poltin koko eilisillan tupakkaa: sitä muori ei voinut sietää.' Ja ukko pyyhkäisi silmäkulmaansa ja meni työhönsä. Ja kuulepas: näin ei saa teille käydä!"
Klaus Baas kavahti taas pystyyn: "Sellaista ei ole koskaan päähäni pälkähtänyt."
Toinen katseli häntä kulmiensa alta tyynesti ja kauan. Ja virkkoi sitten kuivasti: "Vai enkeli sinä mielestäsi olet!"
Klaus Baas loi silmänsä pulpettiin ja vaikeni.
"Siksipä sanonkin nyt", lanko toisti, "että te eroatte heti, viiltäköön sydäntänne miten tahansa. Siten säilyy kaksi ihmistä eheänä: haavoittumatta, murtumatta, joutumatta hylyiksi — ja maailmassa on kahta enemmän vapaita, ehjiä, kokonaisia ihmisiä, olkootpa he sitten pieniä kuin pähkinä… Se on mielipiteeni."