Klaus ei voinut muuta kuin tuskallisesti vaikeroida: "Ja ikinä ei ole ihminen niin puhtain, palavin sydämin astunut alttarin ääreen kuin minä! Ja siinä loppu!"
Lanko kohautti olkapäänsä melkein korviensa tasalle, ikäänkuin myöntäen, että asia oli kyllä pulmallinen ja ikävä. Ja puhui sitten vakaasti, varovasti kuin korkeita kuormavaunuja ohjaten: "Lapsi sinun täytyisi jättää ainaiseksi hänelle. Lapset ovat äidin eivätkä isän. Voihan se silloin tällöin käydä luonasi, jos haluatte. Sinä jättäisit hänelle sen osuuden, millä olet tätä appesi liikettä hoitaessa näinä viimeisenä kuutena vuonna liikettä vaurastuttanut. Muu, mitä olet sivutoimilla ansainnut, eritoten siis pankki- ja asioimistoimilla, on luonnollisestikin sinun."
Klaus Baas nyykäytti päätänsä ja vastasi: "Sinä olet monessa suhteessa oikeassa. Mutta ei tehdä sitä kuitenkaan! Ei ainakaan minun suostumuksellani! Me rakastamme toisiamme, kaikesta huolimatta! Tiedän kyllä, että elämäni kiristyy ahtaalle ja että minulta menee monta jaloa iloa hukkaan. Mutta minä olen luvannut olla hänen uskollinen puolisonsa, ja minun sanani ei petä! Minun kunniani on enempi kuin itse elämä!"
Lanko kohautti taas lihavia hartioitaan ja sanoi: "Kunnia… hm!… Luvannut olla hänen puolisonsa! Martje oli silloin kolmenkolmatta, sinä kuudenkolmatta. Te ette kumpikaan tienneet, mitä olitte; ja kukaan ei viitsinyt nähdä vaivaa sanoakseen teille: tutkikaa ensin toisianne ja itseänne! Teidän täytyy ehkä elää yksissä neljäkymmentä vuotta! Ja neljäkymmentä vuotta: se ei ole hui hai! Mutta yhdentekevää: luvannut… sanot. Kehittääkö itseäsi vai turmella? Ylentyäkö vai alentua? Olitko poikamiehenä pikavihainen ja raskasmielinen? Oliko sinulla silmien välissä nuo syvät rypyt? Miksi ne nyt on? Oliko siskoni, kun häneen tutustuit, itkusuu, oikuttelija, oliko hän turhanarka? Miksi hän on nyt sellainen? Siksi että kumpikin teistä tekee toiselleen väkivaltaa! Teidän molempien luonteet kärsivät ja tuskittelevat, kiukuttelevat itseään vastaan, ja väsyvät ja vääristyvät! Uskollisuutta ei sellainen yhdyselämä ole. Päinvastaista se on. Eikö joka ihmisen ole kehitettävä luonnettaan hyvään ja saatava se kukoistamaan ja elettävä iloksi ja siunaukseksi itselleen ja muille?"
Ja näin lopettaen uuttera kyselijä pyyhki hikeä otsaltaan punaisella nenäliinallansa ja meni ulos.
Seuraavana päivänä jätti Klaus Baas hänelle hyvästit ja matkusti tapansa mukaan pankin johtokunnan viikkokoukseen.
Mutta kun hän illalla kiiruhti asemalta kotiin, kaivaten sanomattomasti puhella Martjen kanssa, seisoi appi häntä vastassa portilla ja pisti katkeran ja loukatun näköisenä kirjeen hänen kouraansa, ja pyörähti ja meni kiireesti lautatarhan poikki omalle puolellensa. Klaus Baas repäisi kirjeen auki ja luki sen seisovalta jaloin, kuistinsa vieressä. Martje Ruhland kirjoitti siinä matkustaneensa veljensä ja lapsensa kanssa Kieliin: hän tiesi varmasti menetelleensä oikein, koskapa hän nyt jo tunsi rauhaa, jota hän oli kauan, kauan kaivannut, vaikkapa vain kuoleman rauhaa. Hänen "rakas Klaus Baasinsa" ei saisi ajatella hänestä pahaa!
* * * * *
Pari viikkoa istui Klaus Baas vielä kahdessa toimistossaan pikku kaupungissa ja opetti seuraajiansa; hän sai näet seuraajia parittain niinkuin jokainen pystyvä mies ainakin: toisen puutavaraliikkeesen ja toisen pankkivirkaan. Hän teki työtä varhaisesta aamusta myöhään yöhön, heitä joka asiaan perehdyttääkseen. Ja kun hänen ajatuksensa pääsivät karkaamaan työstä, niin ne pysähtyivät tuijottelemaan yhä tuohon uskomattomaan tapahtumaan: hänen avioliittonsa, avioliittonsa oli särkynyt! Hän ajatteli tylsän itsepintaisesti yhä jotain pelastuksen keinoa. Varmaan hän Hampurilta, johon hän luultavastikin pääsisi haaraosaston johtajaksi, kirjoittaisi Martjelle: "Tule takaisin luokseni; meidän täytyy, me tahdomme koettaa uudestaan!" Ja Martje tulisi, ja kaikki kääntyisi vielä parhain päin.
Vihdoin saatiin toimistot hyvin uusien miesten käsiin. Ja sitten itkuiset erot apen väeltä talossa, jossa oli niin paljon turhaa hetaletta ja nuo kaksi nyplypatjaa! Ja nyt jalan laivalaiturille. Hän aikoi matkustaa kiertoteitä Hampuriin, selvittääkseen kiihtyneitä ajatuksiaan. Vaikka hän oli yleensä kirkas sielu ja vaelsi elonsa pystypäin, niin tällaisen tapahtuman jälkeen hän kuitenkin piti miettimistä oikeana ja tarpeellisena.