Puolen tunnin päästä hän jo käveli meren rannan padolla, joka suojelee maata ulapoita vastaan. Oli raikas ja tuulinen kevätpäivä ja sinitaivaalla kulkivat valkeat ja harmahtavat hattarat. Hän silmäili ensin meren ulapalle, joka välkkyi kuin hopeainen kilpi, ja kääntyi sitten katselemaan maalle, kaupunkiin päin. Tuolla se pikku kylä lepäsi sievänä lakeudella, korkeine lehmusryhmineen, punaisine, suippoine kattoineen, keskellä suuri kirkko. Jonkun kerran hän oli sukulaisten tähden pistäytynyt kirkossakin, mutta ei viime vuosina, kun oli heistä yhä enemmän vieroittunut: pitkiin aikoihin hän ei ollut vaivannut päätänsä Jumalalla. Ja nyt hän vasta oli oikein kuitti kaikesta "lapsellisen tuhmasta idealismista." Se oli pettänyt häntä kelpo tavalla. Sen tähden hänen nyt oli näin yksin lähdettävä kodistaan. Ja nyt hän oli kiinni maan kamarassa! Kirkkaana ja selväjärkisenä oli jatkettava matkaa! Ajateltava itseään! Tartuttava kohtaloon kovin kourin! Ja ei huolittava Jumalasta eikä ihmisistä yhtäkään mitään! Nyt oli aika jo — jos hän tahtoi vielä mitä maailmassa saada aikaan.
Niin vaelteli hän illan hohdellessa, toisella puolella kauniit kedot ja toisella meren rauhallinen ulappa, — raikas merituuli häntä vilvoitti, aurinko lämmitti, silloin tällöin vihmoi hieno, virkeä kevätsade: päällä kaartui sinikirjava taivaslaki vaaleine ja harmaine pilviparvineen, joita ilmain raisut tuulet kiivaasti lennättivät, sekoittivat, kokosivat yhteen ja pyyhkäisivät kadoksiin.
Kun aurinko aleni ja värit himmenivät, niin hän meni pientä taloa kohti, jonka Petter-veli äskettäin oli ostanut. Veli oli naituansa kulkenut isäinsä teitä ja ruvennut paimeneksi: vihreän, loputtoman rantavallin astelijaksi, paimennettuaan ensin vuosikaudet vierasten katraita. Mutta nyt hänellä oli oma pieni tila ja vuokramaita ja omat lampaansa. Talo oli painanteessa, aivan padon vieressä: vanha ja matala se oli, olki- ja pärekatto luuhallaan. Lampaat olivat nyt vallilla laitumella. Illan usvat laskeusivat kosteana, tiiviinä vaippana hämärän maan povelle, niin että katrasta ei eroittanut, mutta pojan, joka lampaita ajoi, hän näki: sen yläruumis kohosi tummana usvasta, ja nyt hän kuuli, kuinka poika huuteli koirallensa.
Trina, Petter Baasin vaimo, joka muinoin oli ottanut sen rahamassin olkipatjan alta ja köyttänyt niin hyvin nuoralla, oli paraikaa puolipimeässä pirtissä neljän lapsensa kanssa illallisella. Pimeästä huolimatta hän tunsi Klaus Baasin, vaikka oli häntä nähnyt sangen vähän. Hän pyyhkäisi nyt sinisellä esivaatteellaan tuolia ja pyysi istumaan, ja lähetti lapset hakemaan isää. Ja kun vieras oli sijoitettu, meni emäntä ulos, tuomaan vähän illallispalaa, maitoa ja leipää.
Ajan kuluksi Klaus Baas katseli pirttiä ja otti käsiinsä lasten kirjoitusvihkon ja lueskeli sitä, mutta silloin hän kuuli nurkkasängystä inisevän muijan äänen: "Menkää ikkunan ääreen, nyt tulee niin aikaisin pimeä, eikä sitä kirjoitusta ole muutenkaan helppo lukea."
Klaus Baas meni silloin sängyn luo ja eroitti nyt siellä ryppyiset muijan kasvot ja sanoi: "Kukas se on? Trinan äitikö?"
"Minähän se", vastasi muori. "Ottivat minut tänne luokseen, kun minusta ei enää oikein tahdo olla yksin eläjäksi. Minä olen melkein kahdeksankymmenen ikäinen ihminen."
"Vai niin", sanoi Klaus Baas nyt kovemmalla äänellä. "Teillä on kai täällä hyvä olla, mummo?"
"Ka mikäs", vastasi mummo. "Veljenne on hyvin hyvä minulle, mummo rukalle. Kyllä valehtelisin, jos muuta sanoisin. Hän on kyllä tiukka mies, mutta kelvoton hän ei ole."
"Mutta vaivaako tauti? Vai minkä tähden olette vuoteen omana, mummo?"