"Eikä", vastasi hautova mummo pimeästä nurkasta. "Hyvähän minun on, ja oikeassa sinä olet! Mutta kyllä sinä vain olet tiukanlainen."
Tämän keskustelun jälkeen Petter sytytti taas sammuneen piippunsa, käski nukkumaan vaimonsa ja lapsensa, jotka olivat vaieten kuunnelleet sivusta, ja puheli sitten vielä jonkun aikaa pimeässä veljensä kanssa. Silloin tällöin tuikahti piipusta hohde ja valaisi pirttiä ja mummon sänkynurkkaa. He puhelivat lapsuuden ystävistä, joiden kanssa olivat ennen leikkineet vanhan kirkon vieressä: Petter Baas muisti vielä heidät kaikki ja tiesi heidän elämästäänkin. Mutta veljen mielestä olivat Hampurissa olo ja Intian päivät ja viime vuosien kovat kärsimykset haihduttaneet sellaiset muistot ja kiintymyksen niihin. He puhelivat myös isästä ja reippaasta sievästä Lotesta ja äidistä, joka oli niin uljaasti taistellut, ja pikku sisaruksista, jotka nyt olivat kasvaneet suuriksi, vaikka oleksivat vielä kotosalla: Hannasta, opettajattaresta; lukkosepän kisällistä Rikusta; pienestä Juhanista, joka oli konttorioppilaana, mutta söi vielä äidin leipää, sekä toisesta pikku Lotesta. Kun oli tällä tavoin veljellisesti ja vakaasti pakistu, alkoi Petter Baasia uuvuttaa. Hän puhui jo vähemmän, ja piippu tuikahti yhä harvemmin valoa ja hänen silmänsä kiiluivat pikkuisina ja unisina. Silloin Klaus Baas nousi ylös ja aikoi lähteä; mutta kun hän niin harvoin kävi talossa, oli hänen vielä nähtävä veljensä asumus tarkalleen. Lekkuvan navettalyhdyn valossa hän sitten meni emännän ja lasten sänkyjen välitse ja hamusi Petterin jälestä katsomaan kahta lehmää ja sikoja ja tuli viimein pihalle ja katosi maantielle.
Puolen tunnin päästä hän oikoi jäseniään majatalon vuoteessa, ja hänen päässään pyörivät taas hänen perheselkkauksensa. Hän ajatteli: Niin, kunpa Martje Ruhland tosiaan olisi kiltisti noudattanut kaikessa hänen tahtoansa! Mitähän Petter Baas olisi tehnyt sellaiselle hepukalle! Olisi antanut selkään. Ja Martje? Olisi karannut äitinsä luokse! Se on selvä se! Ah sitä pientä lasta! Oli karannut hänen luotansa! Lepäsiköhän Martje nyt vuoteessaan yhtä levollisena kuin hän, yhtä ihanan uupuneena ja päivän vaelluksesta väsyneenä? Oli varmaankin itkenyt katkerasti tänään ja oli kai nyt rauhallisempikin kuin Klaus Baas. Martjehan oli luonnostaan niin hiljainen ja tyytyväinen omassa untelossa seurassaan. Puoliso oli ollut hänen ainainen rauhanrikkojansa: aistillinen, työhaluinen, arvosteleva; aina suunnitelmia, aina elämän- ja ihmisten nälässä. Oi etten silloin, kuusi vuotta sitten, olisi tullut häirinneeksi Martjea! Parempi sittenkin ikuinen ero! Olipa omituista, miten yhden päivän rauhallinen kävely ja häiritsemätön mietiskely rauhoitti! Kuinka kaukaa ja rauhallisesti hän nyt katseli Martjea! Ja oli liian väsynytkin tänä iltana sitä ajatellakseen. Väsynyt! Kyllä oli tullutkin matkaa taivalletuksi! Miten meri ja maa olivat avarat ja taivas korkea! Leppoisesti Klaus Baas sulki luomensa, eikä muistanut horteessaan pian muuta kuin velimiehen tuikkivan piipunkopan, joka ritisi kodikkaasti ja hiljaa, ja hänen neuvonsa akkaväen kohtelusta. Ja hän nukkui.
Huomenna hän jatkoi vaellustansa sisämaahan päin: kulki milloin leveitä maanteitä, milloin kapeita hietapolkuja, jotka kevätaurinko jo oli kuivannut, kulki yli aavan, lievästi kumpuilevan alangon, ohi pienten töllien ja puistikkojen. Joka puolen tunnin päästä tuli kylä. Monien talojen kuistilla seisoi nuori emäntä lapsi sylissä, toinen helmoissa, muut lapset leikkien tanhualla ympärillä. Kevätsää oli heidät ulos houkutellut, ja he tervehtivät reipasta kulkijaa, toiset arasti, toiset yksinkertaisen iloisesti ja nauru suulla, aina luonteen mukaan ja sikäli, mille tuulelle lapset ja aurinko heidät oli saanut. Kun joku naisista Klaus Baasia miellytti, niin hän kysyi tietä seuraavaan kylään, ja pakisi ystävällisen vastauksen saatuansa jonkun aikaa, kysellen lasten ikää ja kouluhommia. Ja ihmetteli itseään: kuinka hän oli sellaisissa oloissa niin tyytyväinen!
Hän kulki koko päivän. Ja hän tuli joka askeleella rauhallisemmaksi ja vapaammaksi, — entiset huolet ja ihmiset vieraammiksi ja kaukaisemmiksi. Ilma oli kirkas ja lempeän ihana ja kuulas: tuuli oli tyyntynyt, kummallisen hiljaista ja rauhallista oli aina lakeuden ääriin. Puut ihan kuin nukkuivat ohi astellessa, ja ihmiset ja karja kulkivat teillä kuin ikuisen, häiritsemättömän rauhan mailla. Illan suussa hän saapui uupuneena ja lämpöisissä unelmissa suureen kylään.
Hän kulki pitkin kylän raittia, jolle hämärä jo kutoi siniharmaita utujansa. Vanhasta kirkkotapulista, joka oli ruohokunnaalla, tuli kellonsoittaja iltatyöstään, raskas, kiiluva avain kainalossa. Pari kolme lasta istui isolla kivellä tarhan rinteellä ja luki ääneensä raamattua, joka oli avattuna yhden sylissä: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainokaisen poikansa"; mutta raakkuvat varikset säestivät tuota lukua korkeissa puissa. Kauppiaan ovikello kilisi, ja ovi aukesi ja paukahti taas kiinni, ja emännät vaelsivat lapsineen ja ostoksineen kotiinsa. Pieni, kahdeksan vuoden ikäinen poika kertoi vanhalle ukolle, joka häntä talutti, tämänpäiväisiä kokemuksiaan: hänet oli varmaankin lähetetty kaupunkiin asialle ja hän oli viipynyt liian kauan, joten ukko oli lähtenyt vastaan. Kauas kuului pojan kirkas, hento ääni, joka kysyi: "Vaari, oletko sinä nähnyt kuollutta?" Ukon ääni oli epäselvä: "Olen, lapsi rukka… pinottain… minähän olin sodassa." — Talonpoikaistalo kuumotti tummana ja matalana puutarhansa keskessä. Tallista, jonka ovi oli selkoselällään, tuikki himmeä liekki kuin tähti yöstä. Renki laittoi apetta seimeen, kuului apelaatikon kannen kolahdus, kavion kumahduksia tallin permantoon ja riimuvarren kilinää. Kookas, pulska, nuori nainen tuli vastaan, kantaen verkalleen ja raskaasti jotain olallansa; hän tuli lähemmäksi, ja maito hohti valkeana vaskivanteisesta kiulusta. Kantaja kohotti ohitse mennessään varovasti päätään, ja katsahti matkamiestä ja toivotti hyvää iltaa. Avonaisessa pajassa seisoi seppä punaisen ahjon ääressä ja pani paljan kanssa niin että koko kylä helisi: arka oppipoika seisoi polvet koukussa vieressä, nahkaliina edessä, rautaa pihdeillä pidellen. Kansakoulu häämötti joen äyräällä hiljaisena ja yksinäisenä, muita taloja aikaisemmin painuneena lepoon meluavasta ja ahkerasta päivätyöstään.
Klaus Baas poikkesi syrjäraitille, joka vei keskimäisten talojen taakse, ja kulki pienten, olkikattoisten majain ohi, joissa emännät seisoivat lieden ääressä räsähtelevää papupannua käännellen. Toisissa seisoivat isot lapset äidin ympärillä järkevästi jutellen, toisissa pienokaiset kurkistelivat hänen helmoissaan pannuun. Laitumelta kuului kovaa riimun kilinää: sälkö koetti teiskaroida, vaikka oli ketju jalassa; nyt se tömisti ja laukkasi niityllä. Selvästi kuului kumeat kavion lyönnit pengerpaikoissa.
Sitten Klaus Baas kääntyi takaisin valtaraitille ja katseli majapaikkaa. Löysikin sen ja havahti hiljaisista mietteistään ja astui reippaasti sisään.
Siellä oli pieni, puhdas kamari ja pöytä, jolla sopi kirjoittaa. Ja Klaus Baas kirjoitti Martje Baasille miettineensä nyt aivan tarkoin heidän asiaansa ja tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli parasta kun he erosivat, "jotta nyt kumpikin voi kehittyä siksi, miksi meissä piilevät luontaiset taipumukset ovat meidät määränneet."