Seuraavana päivänä aamupuolella hän vaelsi pilvisellä säällä ikivanhaa, leveää valtatietä, joka vei karun lakeuden poikki. Hän söi päivällistä hiljaisessa kyläkapakassa ja tuli myöhään iltapäivällä leveälle nummen tielle, erääsen isonlaiseen kaupunkiin johtavalle. Tie kierteli ihanain lehtimetsäin ja kaunismuotoisten kumpujen välitse, ja sen varrella hyppeli sievä puro. Kun tie melkein metsän laidassa teki mutkan, niin vaeltaja näki tiepuolessa aholla, korkeiden riippapyökkien juuressa, jotka hohtivat hiirenkorvalla, vanhanaikuiset telttavankkurit ja paljon rahvasta touhuamassa niiden ympärillä. Vankkurien portailla istui hievahtamatta pieni, noin neljänkymmenen ikäinen mies, käsiään polviensa varassa puristaen ja vedet silmissä.
Klaus Baas pysähtyi ja katsoi ihmeissään kohtausta. Silloin tuli joku kylän ihmisistä hänen luokseen ja kertoi hiljaisella äänellä, että pari Hampurin laitakaupungin pikku rihkamakauppiasta oli noin kymmenen vuotta sitten eräällä pääsiäisretkellä nähnyt tämän metsän, ja kun he olivat suuria luonnon ihailijoita, niin he ihastuivat tähän rehevään metsään siihen määrin, että tulivat tänne näihin aikoihin joka vuosi, viettämään täällä maalaiskevättä oleskeltuaan kaiken lokaisen talven Hampurissa. Ja usein ne olivat tulleet kesälläkin, jos vain kauppatoimi myöten antoi; he asuivat näissä vankkureissa ja olivat saaneet kylältä luvan oleskella niillä main, koska he olivat hyvin hiljaisia ja iloisia ja siivoja ihmisiä, joista oli pelkkää hupia. Mutta he olivat joutuneet joka vuosi rettelöihin järjestysvallan kanssa, sillä laki kielsi muka vankkureissa asuskelemisen. Ja juuri tänään ne olivat taas saaneet käskyn korjaamaan rattaansa täältä pois. Silloin oli heistä toinen, hiljainen yksinäinen mies, jota piti elossa enää ainoastaan tämä pieni, vaatimaton kesäilo, sillaikaa kun toveri meni kylään hakemaan hevosia, tappanut vankkureissa itsensä.
Kun mies oli asian tarinoinut, tuli nummelta nuori, muhkeakasvuinen tyttö, yllä lyhyt, mukava hame ja väljä röijy, reippaasti ja keveästi astellen, olkapää somasti keinahdellen; ja Klaus Baas tunsi ihmeekseen kultasepän, jonka oli kolme vuotta sitten tavannut ravintolassa Schleswigin maantien varrella, ja riemastui ja vetäysi sivummalle. Tyttö katseli rauhallisesti ja kirkkaasti, jollaisena Klaus Baas hänet yhä muisti, pientä kuihtunutta miestä, joka istui vankkurien portailla, ja pudisti surkutellen vaaleaa, kiharaista päätänsä ja huudahti: "Voi kuinka surullista! Kuinka surullista!" Ja hän meni miehen luo ja puristi hänen kättään ja kääntyi sitten väen puoleen ja purki kursailematta tunteitaan: "Eihän ne olleet kenenkään vastuksina, eivät tehneet kenellekään pahaa! Minkä voi ihminen luonteelleen ja pikku haluilleen! Herra Jumala, miksi ei ihmisten anneta ajatella ja elää halunsa mukaan!" Ja hän kohotti päätänsä, ja näki yhtäkkiä entisen ravintolavieraan ja hätkähti ja tunsi hänet varmaan, ja ojensi sitten silmät ilosta ja kummastuksesta loistaen hänelle kätensä ja kysyi, minnekäs nyt on matka?
Klaus Baas viittasi siihen suuntaan, minne oli menossa, ja he lähtivät nyt astelemaan yhtä tietä. Se oli leveä tie ja aivan kanervien tukkeama: ainoastaan pyörän jälet olivat jotakuinkin paljaat. He kävelivät toinen toista, toinen toista jälkeä. Ja siinä rinnakkain kulkiessaan oli heillä oiva tilaisuus katsella kiireestä kantaan toisiansa, ja he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen.
Tyttö kysyi käveltäessä Klaus Baasilta, kuinka hänen sairas kälynsä nyt jaksoi, ja sai ohimennen kuulla, että Klaus Baas oli tehnyt avioeron ja jättänyt pikkukaupungin sekä aikoi muuttaa Hampuriin. Nainen kuunteli häntä ystävällisesti ja tarkkaavasti ja teki monia järkeviä kysymyksiä, ja hän oli yksinäiselle vapaalle miehelle aivan samanlainen kuin kolme vuotta sitten oli ollut sidotulle. Klaus Baas oli kohtauksesta hyvillään ja kiitti onneansa, joka vei hänet tämän ihanan ja harvinaisen naisen polulle. Ja hän pyysi iloisesti ja rohkeasti, että tytönkin oli nyt kerrottava hänelle, kuka hän oli ja mikä ihmisiään?
Toinen nauroi hänelle ja vastasi: "Tulkaahan kylään meille illalliselle, minun ja tätini luo, jonka tunnette jo Schleswigin retken ajoilta; hän voi sitten kertoa teille, ketä ja mitä me ollaan. Minä olen saanut jutella sen tarinan niin monta kertaa, etten enää viitsi. Sanon nyt vaan, että minun nimeni on Doris Rotermund ja että minä asun tätini luona, joka on nyt myynyt ravintolansa. Tunnustan suoraan, että mieluummin asuisin miehen kanssa, mutta en ole löytänyt vielä sopivaa."
Tyttö vilkaisi syrjästä Klaus Baasiin ja nauroi hilpeästi ja jatkoi hiukan hätäisemmin: "Minä kuulin silloin kuskilta teidän nimenne. Varmaankin olette pikku poikana saanut paljon pilkkaa sen tähden, on kai nalkutettu: 'Kyll' olet koko mestari, senkin Baas!' taikka: 'Aika Baasi ja aika aasi!'"
Tyttö katseli häntä ilkkuen ja kujeillen, ja oli päässyt äskeisestä hämmingistään ja osoitti tien varrella kiertelevää puroa ja sanoi: "Katsokaa, kuinka se vilistää! Kuinka se hyppii ja hyräilee itsekseen ja kulkee notkeasti tietänsä; kai sen jalkoihin koskee terävässä kivistössä. Minä pistin, juuri vähää ennen kuin sain kuulla siitä vaunulaisten tapahtumasta, kengät jalkaani. Nyt, tehdäänpäs pieni mutka tuonne syrjemmälle toista tietä myöten: onkohan se ukko siellä kotona. Minä kierrän usein tätä tietä erästä ukkoa katsomassa."
He kulkivat kaitaa, puiden varjostamaa, kauniisti kiertelevää polkua, joka vei vanhan, matalan mökin luo. Mökki oli sakeassa metsässä poppelien juurella, joiden vaaleat, kiiltävät lehdet raikas länsituuli pani lepattamaan ja käänsi nurin.
Villiviinin verhoaman mökin seinän vieressä oli maalaamaton penkki ja sillä istui seitsemänkymmenen ikäinen kaunis, voimakkaan näköinen vanhus. Hänen valkea partansa oli siististi tasoitettu, ja hän kohotti päätänsä ja nyykäytti tervehtien. Doris Rotermund tuli joustavasti ja uhkean kauniina ukon luo ja sanoi tullessaan: "Annatteko yhden kepin tälle tutulleni? En siedä nähdä suuren miehen kädessä noin joutavan siroa keppiä. Hänelle sopivat paljon paremmin teidän tekemänne kepit."