Täti katsoi epäröiden ensin häneen ja sitten Klaus Baasiin ja vastasi verkakseen: "Pitääkö minun nyt sellaista kertoa? Sitä ei tiedä kukaan!" Ja hän laski kätensä hellästi tytön ranteelle.
Mutta Doris Rotermund nyökkäsi päätänsä ja toisti: "Kerro, kerro vaan!"
Ja niinpä täti alkoi verkalleen ja vitkastellen:
"Kaksi vuotta sitten, juuri kun olimme muuttaneet tänne, tuli perämies, hänen veljensä, täällä käymään, ja hänellä oli mukana ystävänsä, eräs kauppias. Se kauppias oli meillä ensin sisarenpoikani toverina viikon päivät ja jäi sitten vielä yksikseen tänne viikon ajaksi. Ja hänen kanssaan tämä sitten oli aina yhdessä, kotona ja ulkona, teillä ja metsissä, usein myöhään yöhön. Enkä minä häntä häirinnyt: hän on aikaihminen, tietköön itse, mitä tekee. Ja kun se veljen tuttu sitten viikon päästä lähti pois, niin minä kysyin tältä, että onko hän nyt kihloissa? Mutta tämä vastasi että, niinkuin tiedät, kauppiaan oli lähdettävä kolmeksi vuotta Itä-Aasiaan; en tiedä, sanoi tämä, tokko jaksan odottaa häntä niin kauan; ja hän tuskin jaksaa senkään vertaa kuin minä. Ja minkätähden, sanoi, pettäisimme tahallamme toisiamme? Sentähden me sovimme, sanoi tämä, että kumpikin saa elää aivan vapaana ihmisenä ja tehdä sillaikaa minkä edukseen näkee eikä kumpikaan saa sitten jälestä vaatia toista mistään tilille. — Ja sillä tolalla ne asiat nyt on; ne ovat kirjoitelleet jo kaksi vuotta toisilleen, oikein ystävällisiä kirjeitä, minä saan ne aina lukea. Ne kirjeet päättyvät aina tähän tapaan: Voi miten kauhean mielelläni minä sinua taas suutelisin! Sillä olenhan suudellut sinua ainoastaan viisi kertaa! Muistatko vielä missä?… Yksi Schlehdornissa. Toinen siellä niityllä. Ja kolme kertaa omassa huoneessasi."
Klaus Baas katsoi kävelytoveriinsa, joka hymyili sohvan nurkassa, ja ajatteli: Vai siinä ne oli ne viisi syntiä! Ja hän katsoi vallattomasti Doris Rotermundiin, kuin sanoen: Ei ne olleet suudelmia, vekkuli, jotain enempää ne oli!
Mutta tyttö katsoi häneen rauhallisesti ja totisesti, kuin sanoakseen: Olisit sen sinäkin tehnyt! Ja sitten hän ei jaksanut enään: hän painoi kädet kasvoilleen ja purskahti itkuun.
Toiset vaikenivat liikutuksesta, ja täti silitteli hänen poskeansa. Mutta pian voitti tyttö itsensä ja oikaisi vartalonsa ja nousi patjapesästänsä ylös: "Minä olen niin väsyksissä", hän sanoi. "Jos haluatte jäädä vielä päiväksi tänne, niin menkää huomenna Bornhövedin nummelle; se on suuri ja kaunis ja erikoinenkin luonnoltaan. Ja tulkaa sitten taas huomisiltana vähän pakisemaan."
Nyt Klaus Baas hyvästeli, ja nukkui sen yötä majatalossa, ja kuleksi seuraavana päivänä äänettömällä nummella, kylästä toiseen, ohi vanhain talojen, joiden seinät olivat aivan maahan painuneet. Kauan hän seisoskeli muinaisella linnamäellä ja katseli aavalle lakeudelle länteen, jossa ennen muinoin, 700 vuotta sitten, hänen heimonsa oli taistellut henkeen ja vereen vieraita vastaan. Ja hämärissä hän joutui takaisin kylään. Doris Rotermundin akkunan ohi kulkiessaan hän näki tytön istuvan työssä pöytänsä ääressä lampun valossa. Akkunaverhoa ei oltu vedetty eteen, ja hyvän aikaa Klaus Baas seisoskeli aitavierellä ja tarkasteli hänen vasarainsa, viilainsa ja harppinsa liikkeitä ja hänen kiharoitaan, jotka aaltomaisesti peittivät hänen ohimonsa.
Ja illalliselta hän meni kultasepän luokse. He istuivat jälleen eiliselle paikalleen, Klaus Baasin tuolikin oli jo asetettu pöydän ääreen valmiiksi; hänelle tarjottiin omenia ja kyseltiin, missä hän tänään oli kulkenut ja miltä seutu oli näyttänyt. Ja sitten he sanoivat, että nyt oli hänen vuorostaan kerrottava elämästänsä.
Klaus Baas kertoi silloin vakavasti ja selvästi myrskyisistä ristiäisistään, höylälastun lennättämisestä tuulisina päivinä, kirkkotarhasta ja Liese Lachmannista, isän ja siskon kuolemasta, kelpo taiteilijattaresta ja Petter Söötistä; ja itsestään, liikeoppilaasta, joka harjoitteli P.C. Trimbornin konttorissa, ensin arkana ja sitten ylpeänä. Hän kertoi Heini Petersistä, ja Suse Garbensin kihlauksesta, ja Mühlenstrassen kahdesta tytöstä: pikkuhiirestä ja vanhasta piiasta: kuinka hän oli edellämainitun kavaltanut; ja Blankenesin ihanista illoista. Hän kertoi Intian kuumista öistä, ja kuinka hän kotiin palattuansa oli nainut ensimäisen kauniin tytön, joka vastaan sattui ja kuinka hän vuotten varrella oli hänen rinnallaan kypsynyt ja laajentanut näkökantojaan, mutta oli kuitenkin elänyt ystävättömänä ja kieltäytyvänä. Niin kertoi Klaus Baas, vuoroin haaveksien ja vuoroin katkerana ja kylmästi ja vimmoissaankin; ja hänen sanansa lumosivat ja kiehtoivat: sen näki noista kauniista ja älykkäistä naisen silmistä, jotka pöydän toiselta puolta hänelle säteilivät. Ja kun hän vaikeni, hohti noista silmistä jo syvä, raskas rakkaus.
Sitten avattiin eteisen ovea ja eräs pieni kylän tyttö kepsutti sisään ja pyysi tätiä vähäksi aikaa tulemaan heille: isä ja äiti olivat näet menneet sairaan mummin luo ja heitä peloitti olla yksinään. Täti nousi silloin ylös ja sanoi vieraalleen hyvää yötä ja meni.