Klaus Baas aikoi jälleen istuutua, mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää lausua niin puolta rauhallista sanaa. Ja hän katsoi tyttöä silmiin ja sopersi: "Pitääkö minun lähteä…" ja ojensi kätensä häntä kohti.
Doris Rotermund nousi silloin vaivoin sohvalta ja loi silmänsä maahan, ja ojensi hänelle kätensä, aikoen poistua Klaus Baasin tuolin ohitse huoneesta. Mutta kun hän tuli Klaus Baasia lähemmäksi ja kun Klaus Baas piti häntä yhä kädestä niin että hän horjui, niin yhtäkkiä vieras veti hänet puoleensa ja suuteli häntä hurjasti ja piti häntä ohimoilta. Ja Klaus rukoili ja ahdisti häntä ja vaati kiihkeästi, että hänen oli häntä rakastettava ja oltava hänelle hyvä, vaikka kerran vain, sillä hän oli saanut olla niin kauan yksin ja onneton ja kärsiä vilua: hän ei ollut vielä koskaan saanut täyttä rakkautta, ja Doris Rotermund oli niin kaunis ja sanomattoman rakas! Komea tyttö seisoi silmät ummessa hänen käsivarttensa kierteessä, ja hän pudisti vaieten päätänsä ja koetti sanoa, että hän ei voi sitä ja että hän ei ole huono, ja että hän ei tahdo hylätä toista, ja koetti hymyillä. Mutta hänen huulensa vapisivat ja ripisien alta vuotivat kyyneleet. Ja sitten hän, tuon ensi myrskyn jälkeen, rauhoittui hiukan ja katseli ympärilleen, ja järjesteli palmikoitaan, niin että hän oli nyt aivan puolustautumatonna Klaus Baasin sylissä. Ja lähti sitten, kaunis pää miettivästi kumarassa, Klaus Baasin kanssa käsi kädessä kamariinsa.
* * * * *
Huomisaamuna kultaseppä jo hämärissä saattoi Klaus Baasia alas lakeudelle, sillalle, joka vei kauniin, kylän eteläpuolitse kiertelevän joen poikki. Monta monituista kertaa hänen täytyi luvata ja vannoa Klaus Baasille kirjoittavansa heti, kun jotakin tarvitsisi. Tyttö asteli hiukan kalpeana ja raukeana hänen käsipuolessaan, ja hänen huulillaan väreili älykäs ja hieman ivallinenkin hymy — ja hän lupasi. Hän oli nyt taas yhtä levollinen ja varma kuin kohdatessaan äskettäin Klaus Baasin metsän laidassa.
Klaus Baas rukoili, ettei hän saa luulla, että hän ajattelisi hänestä vähintäkään pahaa. Mutta Doris Rotermund, pudisti päätänsä ja sanoi: "Sehän on selvä! Kuinkapa voisit sinä halveksua minussa sitä, mikä ei mielestäsi itsessäsikään ole halveksuttavaa!"
Kun he tulivat niitylle ja seisoivat vanhan puisen sillan korvalla, ojensi tyttö hänelle kätensä ja katseli kauan hänen kasvojansa, ikäänkuin ijäksi ne syvälle mieleensä painaakseen, ja sanoi koruttomasti: "Tunnustan, että olen sinulle hyvin kiitollinen." Silloin tempaisi Klaus Baas hänet taas syliinsä ja suuteli häntä ja sanoi hänelle vielä kerran: ihailevansa hänen tervettä, kaunista luonnettaan, ja lausui, että tyttö oli tehnyt hänelle hyvän työn — ja hän meni.
Parin sadan askeleen päässä hän katsoi vielä taakseen ja näki silloin tytön tumman hahmon katoavan tien käänteessä pensaitten taa. Taempana kuumotti pimeänä ryhmänä kylä ja sen päällä kuulsi jo tumman harmaa ja kylmä aamutaivas — ikäänkuin syviin kuiluihin tuijotellen. Hyvän aikaa seisoi Klaus Baas paikallansa ja odotti, näkisikö hän vielä tyttöä. Mutta sitten hänen ajatuksensa keskittyivät häneen itseensä, ja hänet tempasivat haltioihinsa äskeisten kokemusten muistot. Ja sarastavassa aamussa hän rauhallisella rinteellä itsekseen huudahti: "Minkä onnen Jumala sallikaan osakseni! Nyt minä vasta tiedän, mitä on elämä ja rakkaus ja vaimo ja lapset, taivas ja maa!"
XX.
Kun hän puolenpäivän tienoissa, pilvisellä ilmalla, tuli Hampuriin, niin hän oli tavattoman hilpeällä tuulella ja ajatteli: mitäpä jos pistäytyisi katsomassa Heini Petersiä ennenkuin ryhtyy omiin yrityksiin? Klaus Baasilla oli ollut aina kaikellaisia uusia suunnitelmia ja vielä enemmän perhehuolia, niin että hän harvoin oli ehtinyt tapaamaan Heiniä ja ne vähätkin kerrat vain siellä pienessä kaupungissa; hän tiesi vain, että Heini oli yhä ystävänsä Buschin kanssa yksissä: heillä oli nyt taloustarve-toimisto, joka "meni oikein hyvin", niinkuin tohtorin väki sanoi.
Hän tapasi veikot Gänsemarktin kulmalla pienessä, likaisessa konttorissa, jota synkkä takapiha pimitti niin, että siellä nyt, hämäränä aamupäivänä, joka muuttui vähitellen sateiseksi, ei nähnyt muuten kuin kaasuvalolla. Kompukset istuivat paraikaa kaasuliekin alla suuren kaksoispulpetin ääressä, korkeilla pukeillansa vastatusten: Heini Peters oli tullut ulkoa kävelyltä — hänellä oli tietysti yllä tuo välttämätön musta pitkätakki, jonka helmat nyt riippuivat pukilta juhlallisena kuin mikä pyrstö. Hänen ystävänsä Busch oli lyhyt miehen tallukka, noin kolmenkymmenen tienoissa: kasvot latteat ja matalat, kuin olisi häntä lyöty kämmenellä liian lujasti päälaelle. Hänen silmänsä kiiluivat mukavasti. He keskustelivat Klaus Baasin tullessa äänekkäästi jostakin hauskasta asiasta ja puhaltelivat sakeita haikuja lyhyistä merimiespiipuistaan; avattu olutpullo ja pari lasia oli pulpetin harjalla heidän välissään. Takapihalla oli varmaankin suuri hevostalli, sillä seinillä vilisi kirjavanaan kärpäsiä.