Kun hän seuraavana päivänä meni tapansa mukaan rouva Eschenin luo ja pakisi hänen kanssaan minkä mistäkin, niin hän sai kysymättä kuulla, että Sanna tulisi kotiin ensi keskiviikkona. Ja eräät tutut, joiden nimiä rouva Eschen mainitsi hyvän joukon, olivat kutsuneet Sannan jo pieniin tanssiaisiin Uhlenhorstiin. Klaus Baas kyseli vielä tarkemmin kutsuvieraista, ja kun niiden joukossa oli eräs hänen hyvä tuttunsa, niin hän lähti.
Hän etsi pörssissä käsiinsä tuon ystävän ja sanoi hänelle sivumennen: "Jouduin siellä maaseudulla erilleni kaikista vallasseuroista. Jos olette tuttu kelpo perheissä ja jos mielestänne missä tarvitaan miestä, joka tohtii pistää lancier'ksi[87] tai valssiksi, niin muistakaa minua."
Toinen toruskeli häntä ja sanoi: "Enkös tarjonnut teille jo viime talvena seuraa, herra Baas, mutta te ette korvaanne kallistanut. Nyt ei ole paljon valikoimisen varaa. Mutta tulkaahan ylihuomenna kanssani Uhlenhorstiin, olen saanut sinne kutsun eräiden hienojen tuttujen luo. Olettehan mies, jonka seura on kunniaksi. Kirjoitan sinne kohta tänään; te pistäydytte sitten tervehdyksellä, ja asia on selvä."
Klaus Baas naurahti ja ajatteli: Sitä myöten on tosiaan asia selvä!
Hän lähti tervehdykselle ja tuli Fährstrasselle neuvottuun uuteen, hauskan näköiseen taloon, jossa oli pohjoissaksalaiseen tyyliin laaja "diele"[88] ja kodikkaat huoneet. Omistaja ja hänen vaimonsa olivat jo vanhoja ja muuten lapsettomia: olivat tehneet monta Herran vuotta ahkerasti työtä ja säästäneet varoja, ja nauttivat nyt tästä töittensä tuloksesta, uudesta kauniista kodista. Ja olivat päättäneet vihkiä sen pienillä tanssikekkereillä tuttavapiirissä. Klaus Baasin tuttu oli nähtävästi tehnyt kirjeessään Klaus Baasista heille tarkoin selkoa, sillä he ottivat hänet kovin ystävällisesti vastaan ja lupasivat hänelle, että hän oli saava tavata heillä joitakuita varsin sieviä hienohelmoja.
Juuri tanssiaisiltana sattui postihöyry myöhästymään niin paljon, että Klaus Baas pääsi konttorista sitä odottamasta vasta kello yhdeksän tienoissa. Hän pukeutui kiireesti ja ajoi suoraa päätä pitopaikkaan; ja hän näki vierasjoukon paljon suuremmaksi kuin oli ajatellutkaan: uusi talo vallan vilisi väkeä, ja hauskasti yhdessä vierivät hetket ja tanssi ja viini olivat saaneet vieraat kerrassa hilpeälle tuulelle. Klaus Baas tervehti ensin isäntäväkeä ja joutui sitten nuorten liikemiesten pariin, joista hän tunsi kaksi ennestään näkemältä. Toisen hän oli kohdannut Intian matkoilla ja toinen oli hänen viereisensä pörssissä. Ja sitten puheltiin huolettomasti jonkun aikaa minkä mistäkin.
Mutta hän lähti heidän seurastaan niin pian kuin saattoi, ja kun hän viimein vetäytyi korkean kukkastelineen sivulle, joka oli soppeen siirretty, ja tarkasteli tanssissa kiitäviä naisia ja herroja, niin pian hän keksikin Sanna Eschenin. Eräät vieraista naisista olivat pukeutuneet talon tyylin mukaisiin pukuihin — rakennus oli sisustettu yksityiskohtiin saakka porvaristalotyyliin 1800-luvulta — ja Sannallakin oli keveä, hienosti kukallinen tanssipuku, jota kauan oli säilytetty isoäidin, madame Eschen vainajan, kätköissä. Tanssittiin paraikaa avonaista rheiniläistä:[89] Sannan polvet lykkivät kauniisti leveää, laskosrikasta hametta ja kumarakauloin hän katseli maahan, ja hänen povensa henki armaasti, kuin sävelten tahtiin: hän oli heittäynyt tanssin nautintoon koko sielullaan. Niin, Klaus Baas näki hänet, ja hänen sydämensä sykähti voimakkaasti ja hän ajatteli: Vai tuollainen hänestä on tullut! Ihana, armas nainen!… Kaunis kuin oma kantajansa!… Liian, liian kaunis! Häntä en minä saa!
Mutta kun hän ajatteli: häntä en minä saa… niin hän halusi neittä sitä intohimoisemmasti… ja mietti monimutkaisia, horjuvia suunnitelmiaan… Ja hän puraisi huultansa ja virkkoi itsekseen: Täytyy koettaa kuitenkin, menköön syteen tai saveen!
Ja samassa hän huomasi, että Sanna heitti tanssiessaan pitkiä, tutkivia ja samalla vihastuneita silmäyksiä erääsen toiseen pariin, joka tanssi dielen puolla: muudan nuori poikamies, kauppias, tanssitti siellä pientä, tummaveristä ja kokettia naikkosta ja näytti viihtyvän hänen seurassaan mainiosti, — herraan oli Klaus Baas muuten jo äsken tutustunut. Selvästikin Sanna harmitteli tuon nuoren herran tähden, joka olikin kaunis mies. Nyt jäi Klaus Baas seisomaan erään tuttavansa kanssa, joka oli tullut hänen luokseen kukkien taakse, ja tarkasteli hyvän aikaa Sannan käytöstä. Epäluulonalainen pari seisattui nurkkaan: pieni tummaverinen nainen kesytteli ja kiehtoi kauppiasta mustilla silmillään ja vehkeili viuhkallansa niin että kyllä kelpasi nähdä, ja kauppias katseli ja ajatteli vain häntä: asian tila oli jokaiselle syrjäiselle, ainakin tällä hetkellä, kerrassa toivoton. Tuo syrjäinen, juuri Sanna neiti, tanssikin siksi kasvot kalpeina ja tummat silmät suurina eikä kuunnellut kavaljeerinsa kohteliaisuuksia ja koetti kaikin mokomin kääntää vaan silmiään pois tuosta tuskallisesta näystä, mutta ei voinut. Nuori mies oli varmaankin hänen entisiä ihailijoitaan, jonka kohtaamisesta Sanna Eschen oli Englannin matkan jälkeen toivonut suurta iloa: oli kai haaveksinut, että näkemisen riemu säteilisi häikäisten pojan kasvoista, ja nyt… tällaiseksi oli suhde sillä välin kylmennyt. Nuori mies katseli häntä aivan välinpitämättömästi, joskin hiukan levottomana… Ja nyt kohtasi Sanna katseen! Kuinka kummalla voi mies kääntää silmänsä pois tuosta komeasta, vaaleanverevästä tytöstä, jonka joka hermossa uhkuu terve, jalo elinvoima, ja suoda sen tuolle mustaveriselle, kiemailevalle pakanalle! Hitto soi: pikiinny sinä vaan mustalaiseesi! Kas niin juuri! Nyt keskeytti Sanna Eschen tanssinsa ja kolme herraa saarti hänet heti: kaksi poikamiestä, kolmas nainut, mutta ei ainoaakaan oikeaa joukossa: näki, ettei Sanna välittänyt heistä tuon vertaa! Hänen tuimistuneet, arat katseensa kohdistuivat vielä nurkkaan. Mutta sielläkös nyt juttu juoksi, ja sielläkös mustia silmiä välkyteltiin, ja nyt kätki viuhka heidät molemmat!
Sitä ei Sanna enää sietänyt! Hän väistyi varovasti jonkun askeleen loitommalle ja kiersi seinäviertä pitkin, kopaisten isoäidin hametta polvien kohdalta — ja pääsi ovelle ja meni dieleen. Siellä hän istahti hämärien toisen kerroksen portaitten yläpäähän ja etsi outojen pukimiensa taskusta nenäliinaa, pyhkäistäkseen kyyneleen, joka kimalsi hänen silmässään, mutta turhaan — ja hänen täytyi turvautua hansikkaasen.