Silloin lähti Klaus Baas paikaltansa ja meni portaille varmalla päätöksellä: Niin totta kuin elän, nyt valloitan tuon armaan naisen! Ja hän nousi jonkun askelen portaita ja lausui ylös katsoen sydämellisesti ja rohkaisevasti: "Jumbo, näytäpä hampaitasi!"
Sanna katsoi kummissaan häntä, eikä tuntenut ensin muuten kuin vanhasta, tutusta pilalauseesta. Ja ojensi sitten hänelle hämmästyneenä kätensä ja virkkoi riemusta ratkeamaisillaan, kun edes joku muisti häntä tuskassa: "Ah, tekö herra Baas! Kuinka hauskaa, että tulitte!"
Klaus Baas piti hänen kättänsä kädessään, koska Sanna ei vetänyt sitä pois — ja sanoi luonnollisesti ja itsestään selvänä: "Saanko olla vähän aikaa seurassanne? Näin, että te olette pahoillanne, ja sitä en siedä!"
Sanna antoi mielellään hänelle paikan vieressään ja silitti polviansa ja järjesti helmojaan jalkainsa ympärille ja suoristihe ja katsoi häntä uteliaasti sivusta, samalla hiukan hämillänsä. Klaus Baas istahti hänen viereensä ja virkkoi rattoisasti: "Teidän täytyy todella näyttää tuolle nurkassa olevalle hampaitanne, Sanna neiti. Niin kaunis, pulska tyttö ei mitenkään saa alistua!"
Sanna hätkähti. "Se ei ole helppoa", hän suoraan tunnusti.
"Sen minä kyllä näin", sanoi Klaus Baas… "Ja se on kerrassa käsittämätöntä… mutta minkäs teet? Ette voi häntä käännyttää tieltä, jota hän haluaa itse kulkea, Sanna neiti."
Sanna katsoi saliin, iloisesti karkelevain ja pakisevain laumaan, ja yhtäkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelin. Mutta sitten hän nosti päänsä pystyyn ja haki nenäliinansa, löysi sen ja pyyhkäisi silmiänsä — ja katsoi Klaus Baasiin ja lausui jalon päättävästi: "En tahdo ajatella häntä enää… Eihän se toimita mitään… En kärsikään häntä enää… Juttelen vähän teidän kanssanne. Haluatteko olla hiukan vielä kanssani?"
"Kertokaa, mitä te nykyään teette?" sanoi Klaus Baas.
Silloin kohautti Sanna kauniita olkapäitänsä ja virkkoi lohduttomana, mutta teeskennellen hilpeätä: "Mitäkö teen?… Kaksi vuotta sitten suoritin opettajatutkinnon. Nyt olin vuoden Englannissa. Ja nyt alkaa elämä entiseen tapaan: auttelen vähän pikku taloudessa, — mutta mitäpä siinä on auttamista? — toimittelen asioita, pistäydyn joskus tuttujen luona, soutelen kauniina iltoina Alsterilla, istuskelen ja ompelen itselleni puseroa tai peittoa, ja mietin, miten käyttää pienen kuukausrahani parhaiten. That's all![90] Saan kolmekymmentä markkaa kuussa: siinä ei ole liikoja. Täytyy taas talvella näytellä opettajatarta tai ottaa ainakin kotioppilaita, saadakseen hiukan palkanlisää, ja se on hirmuista."
Klaus Baas sanoi: "Minä ajattelin juuri äsken, miten hienosti te tanssissa…"