"Katselitteko te minua?" keskeytti Sanna.
"Koko ajan", vastasi Klaus Baas kursailematta. "Mitäs muuta sitten? Aioin sanoa, että kun näin teidän tanssissa, niin hienona ja komeana, niin — muistatteko vielä, mikä pieni, soma tyttö olitte siellä Laura tädin luona, maalaustunneilla? Kun minä lämmitin teille tuttipulloa."
"Ah Jumalani", päivitteli Sanna naurahtaen ja pudisti päätänsä, kuin olisi puhuttu mistä vieraasta lapsi parasta. Sitten hän katsoi Klaus Baasiin terävästi ja sanoi ärsyttävästi: "Näen mielessäni teidät siellä pöydän ääressä, näin": ja hän heilutteli kättään kuin pensseleitä huuhdellen.
Klaus Baas nauroi ja nyökkäsi päätänsä, ja ihastui yhä enemmän Sannaan. "Ja sitten", hän jatkoi, "tapasimme sinä iltana, jolloin minä läksin veljenne kanssa Intiaan. Te olitte niin suloinen valkeassa pikku paidassanne. Minä vein teidät sylissäni… näin…"
"Voi raukkaa!" huudahti Sanna taas, kuin olisi kerrottu mistä mustalaisten ryöstämästä lapsi rukasta. "Sellainen karitsa. Siihen aikaan me usein kujeiltiin, — veljeni oli sen meille opettanut, — pokkuroimme joka taholle ja raapaisimme oikealla jalalla takakäteen ja lausuimme juhlallisesti: Klaus Hinrich Baas!"
Klaus Baas nauroi, ja nyökkäsi taas päätänsä ja haaveksi yhä valloitushaluisempana: Ai sinun ihania silmiäsi… Kuinka punainen, täyteläinen on suusi, kuinka lujat hampaat… Sinut minun täytyy saada!… "Ja sitten näimme toisemme", hän jatkoi, "kun palasin Intiasta. Puhelimme teidän portailla, muistatteko? Ja te pyysitte silloin, etten vain kertoisi tuosta paitulaisjutusta; sanoitte, että hän suuttuisi silmittömästi."
"Ah Jumalani!" parahti Sanna kuin mustalaisten viemä olisi nyt löydetty melkein paleltuneena ja puolialastomia maantien ravista. "Voi sitä neljäntoista ikäistä tyttö parkaa!"
"Ensi kerranko rakastitte silloin?" kysyi Klaus Baas.
Sanna mietti tuokion. "En", hän vastasi. "Ensi kertaa rakastin jo kaksi vuotta aikaisemmin. Silloin me asuttiin — siksi että isä oli sairaalloinen — maalla Hammerissa ja laskettiin usein toisten lasten kanssa luikua mäiltä. Siellä tietysti tuli tuon tuostakin pikku kahakoita ja pojat pesivät meitä lumella. Ja siltä ajalta muistan, että minä oikein toivoin usein erään pojan suuttuvan minuun ja tulevan pesemään: jos joku muu tohti sitä tehdä, niin minä huusin kuin puukko kurkussa, sillä se oli kauheaa. Mutta kun hän tuli, niin tuskinpa liikahdinkaan." Ja Sanna kohotti olkapäitään ja lausui mietiskellen: "Kai minä siis olin häneen rakastunut. Vai eikö niin?" Ja hän katsoi kysyvästi Klaus Baasiin.
Klaus Baas nyökkäsi päätänsä. "Ja sitten, numero kaksi?"