"Niin", vastasi Sanna. "Mutta luulen, että se oli enemmän mahtailua ja tyhjää teeskentelyä. Jokaisella ystävättärelläni oli näet ihailijansa ja minä en tahtonut jäädä takapajulle. Hänellä oli näppy nenässä", sanoi Sanna kursailematta.
Klaus Baas purskahti nauruun. "Entäs sitten? Antaa tulla lisää…"
Sanna vilkaisi nyt häntä jo hiukan epäluuloisesti: tarkoittikohan tuo totta vai kujeiliko? Ja sanoi sitten: "Äitini on kirjoittanut melkein joka kirjeessä teistä… että te teette niin hirveästi työtä ja olette niin kovin totinen… ja onnettomasta avioliitostanne… Ja nyt en voinut edes aavistaa, että te voisitte kuunnella tällaista joutavaa lorua, ja voisitte olla niin häijy, ja yleensä niin inhimillinen."
Klaus Baas nyykäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja vastasi: "Häijy pitääkin ihmisen olla! Muuten hän on väritön! Kertokaa nyt lisää. Aivan kunniallisesti ja suoraan."
Sanna katseli häntä vielä epäröiden. Mutta kun Klaus Baas vaativasti sanoi: "No, yks kaks: nyt!!" niin Sanna alkoi: "Niin… sitten minä täytin kahdeksantoista vuotta… Ja silloin, se oli totta! Hän oli eräs herra, niin, nimi… doesn't matter[91]… sanotaan vaikka tuo käsipuu. Tapasin herra Käsipuuta usein seuroissa: me tytöt pidimme hänestä kaikki ja liehuimme kaikki hänen ympärillään, ja monet haaveksivat varmaan häntä miehekseen. Ja minä ajattelin, että hän tietysti tarkoittaa minua ja ottaisi minut. Niin meni pari vuotta ja minä olin jo kahdenkymmenen, ajattelin yhä: hän se on, ja nyt hän tulee! Mutta yhtäkkiä hän meni kihloihin erään ystävättäreni kanssa. Minut kutsuttiin häihin. Mutta minä menin jo etukäteen ja sanoin ystävättärelle, että en voinut tulla: täytyi lähteä eräälle matkalle. Hän arvasi kyllä, miten hullusti asiani olivat, ja itki tähteni. Mutta minä nauroin. Mutta ulkona yksin minä itkin!… Nyt on heillä pikku poika, näin sen äskettäin kadulla, hän jo kävelee, suloinen miehen alku! Niin… se oli se herra Käsipuu, puoli tusinaa tyttöjä toivoi tietääkseni häntä…"
Sanna katseli jäykästi tanssiviin ja hänen tiukasti sulettuja, kauniita huuliansa väristi salainen tuska.
"Ja sitten?" kysyi Klaus Baas ystävällisesti ja varmasti.
"Sitten", jatkoi Sanna verkalleen, "viime talvena tuli Meksikosta takaisin eräs kaukainen tuttu, liikemies hänkin. Sanottakoon nyt vaikka tuo liista, herra Liista… Hän ei ollut paha mies: me vietimme useat tunnit oikein hupaisesti yhdessä, punaviiniä edessä, ranskaa puhellen, hän osasi sitä paremmin kuin minä. Mutta hän oli niin… mitenkä minä nyt sanoisinkaan… sellainen huikelo, niin lattea: tosiaankin kuin mikä pitkä ja ohut liista. Hän taipui aina toisten ajatuksiin ja mielipiteihin. Ihmiset sanoivat hänestä: hän on harvinaisen hyvä mies. Hyvä mies! Mutta mitä minä sellaisella miehellä? Ja olipa hän itserakkaan typeräkin, huomatakseni. Hän luuli esimerkiksi, että kahdenkolmatta vanha tyttö ei ole kokenut mitään: oli vain haaveillut ja toivonut taivaasta ottajaa. Sellainen hupsu! Hän esimerkiksi ei tiennyt, mitä altruismi on."
"En tiedä minäkään", tokaisi Klaus Baas kuivasti.
"Ettekö?" hämmästyi Sanna. "Kuinka se on mahdollista! Ettekö tekään sitä tiedä?" Ja katsoi Klaus Baasia tutkivasti. "Mutta te olette aivan erilainen kuin hän… Te olettekin lapsesta saakka saanut tehdä työtä ja pestä aina pensseleitä… Luulen, että kun teillä olisi aikaa, teitä viehättäisi juuri sellainen…"