Sitten he pujottausivat vierasparven läpi ja tervehtivät tuttuja, ja Sanna ei katsonut enää herra Ylikäytävää, joka istui yhä nurkassa, puhellen pienen, tumman rouvan kanssa. Ja nyt hän esitti Klaus Baasin vielä uudestaan eräälle nuorelle rouvalle, vanhalle ystävättärelle, sanoilla: "Et tullut tietystikään äsken ajatelleeksi nimeä, Lene. Tämä on nyt se herra Baas, sama, joka silloin oli Tuddin ja minun kanssa Laura tädin luona, kun hän maalasi profeettoja. Ja sitten Intiassa veljeni kanssa, ja tuli viime vuonna siihen kauheaan aikaan Arthurin sijaiseksi liikkeesen. Hän se on."
Ystävätär naurahti ja vastasi: "Sen tiedän jo omista kertomuksistasi, pöhkö parka! Sekä suullisista että kirjeistä! Niin, hän se on! Entäpä sitten?"
"Entäpä sitten?" toisti Sanna arastellen, ja katseli totista teeskentelevää ystäväänsä ja Klaus Baasin riemusta hohtavia silmiä, ja hätääntyi: "Niin, entä sitten, hyvä Jumala?… Hän on nyt vaan hän… ja" — puna tummeni yhä hänen poskillaan — "on niin rakastettava… Ja sinun kanssasi en puhu kymmeneen vuoteen, nokkahauki!!"
Ja sitten he menivät toisten tuttujen luo ja erosivat vähäksi aikaa, ja
Klaus Baas tanssitti häntä vielä kerran.
"Kuinka te tanssitte hyvin!" huudahti Sanna.
"Se on suku-avu", vastasi Klaus Baas. "Ja kävin sitä paitsi tanssiyliopiston Blankenesessa perämieskurssilaisten kanssa. Silloin olin kahdenkolmatta. Siitä on nyt kymmenen vuotta."
Sanna katseli häntä tutkivasti ja sanoi: "Taisitte olla silloin koko hulivili."
"Niinhän olette tekin, Sanna!" vastasi Klaus Baas. "Istuu niin suruissaan äsken rapulla! Ja nyt nauraa niin että helähtelee!… Naurakaas vielä: sitä kuulee mielikseen!"
Klaus Baas olisi halunnut saattaa hänet toisten Eschenien kanssa kotiin, mutta kävikin niin, että Sanna jäi loppuyöksi taloon vieraaksi.
Seuraavana päivänä ajatteli Klaus Baas työn lomassa, kuinka hän ajaisi kyllin ripeästi ja tarmokkaasti tuota niin hyvin alettua suurta asiaa. Ja hän päätti konttoriajan loputtua lähteä heti Sannan äidin luo ja kysyä hienosti, kuinka neiti eilisiltana oli viihtynyt.