"Mutta käykäämme taas asiaan", jatkoi Klaus Baas. "Saanko kysyä teiltä erästä seikkaa?"
Sanna vastasi: "Kysykää."
Klaus Baas piteli nyt lujasti ja hellästi hänen kättänsä ja lausui astellessaan: "Sinä kerroit siellä toissa päivänä portailla minulle rakkaustarinoitasi, Sanna. Et ole ehkä kertonut minulle kaikkea… Kuule, älä luule että minun kunnioitukseni ja rakkauteni sinua kohtaan hiukkaakaan vähenisi, vaikka sanoisit nyt minulle, että olet jo rakastanut intohimoisesti: sinä olet oma herrasi kuten joka ihminen. Mutta minä kysyn ainoastaan ja pelkästään sinut täydellisesti tunteakseni, ettei sinun tarvitse surraksesi ja ehkä tunnonvaivaksi salata mitään. Mutta jos et tahdo sanoa, niin et toki millään muotoa tarvitse."
Sanna vastasi nyt verkkaan ja epäröiden: "Yhdeksäntoista vuotiaana minä olin Lenen häissä, hänen, johon tutustuitte toissa iltana. Vieraiden joukossa oli muun muassa eräs nainut mies, Lenen sukua, oli matkustanut ilman vaimoansa tänne Chilestä. Hän tanssi monta kertaa minun kanssani ja oli niin iloinen ja varma ja hyvä, ja minä olin sinä iltana niin elämänhaluinen. Minä pidin hänestä kovasti! Ja kun me sitten menimme yhdessä eteiseen, talon toiseen päähän, noutamaan eräälle rouvalle saalia, niin hän yhtäkkiä syleili minua ja suuteli… pitkän aikaa. Minä olin kauhean sekaisin ja tiesin tuskin, mitä minulle tapahtui…. mutta se oli ihanaa. Muun kaiken kerroin jo siellä portailla."
Klaus Baas silitteli nyt Sannan kättä ja virkkoi: "Sanopas sitten, kuinka oli mahdollista että sinä toissapäivänä, yhden ainoan illan kuluessa, vieroituit hänestä, jota rakastit niin, ja kiinnyit minuun?"
Sanna katseli eteensä ikäänkuin sanoja hapuillen ja vastasi harkitsevasti ja selvästi: "Sitä olen ihmetellyt itsekin ja ajatellut paljon. Minä en ole sellainen, että rakastan vain yhtä ainoaa miestä, minä rakastan useampia, kaikkia, joilla on eräät, minua miellyttävät ominaisuudet. Hänen tulee olla jollakin tavoin luja ja varma ja samalla ikäänkuin vähäsanainen ja selväpiirteinen, ja samalla hänessä täytyy olla jotain kunniotettavaa ja ylimielistä… tietysti mies myöskin ulkomuodolta: siedettävän kaunis ja mieluimmin vaaleaverikkö. Aina kun tapaan sellaisen miehen — ja niitä on paljon sellaisia — ja puhelen hänen kanssaan ja tunnen hänen juuri sellaiseksi, niin voin mieltyä. Olen eläessäni kohdannut jo kolmeenkymmeneen mieheen, joille olisin voinut mennä vaimoksi, vaikka heti paikalla. Mutta useimmat olivat niistä jo naineita tai kihloissa, ja toiset eivät huolineet minusta tahi eivät tavanneet muuta kuin yhden kerran… Sellainen olen minä, enkä sille mitään voi. Mutta luulen, että kaikki oikeat tytöt ovatkin sellaisia, kaikki, joissa on jotakin tervettä, leveää."
"Leveää?" toisti Klaus Baas. "Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Oh", sanoi Sanna ja vaikeni. Ja sitten hän vastasi hämillänsä, hennosti olkapäätään ja käsivarttaan silitellen: "Jotain sellaista luonnollista, ihmisellistä… olemmehan kuitenkin kaikitenkin lihaa ja verta… Minä en tavannut vuoden pitkään Englannissa tuskin miestä… Ja nyt tulen kotiin ja menen noihin iltakekkereihin ja tiedän, että siellä on hän, jota olin koko vuoden ajatellut, ja kuvittelen mielessäni, että hän ihastuu tapaamisesta kuin minä, ja tanssittaa minua paljon ja ehkäpä suuteleekin. Mutta sen sijaan hän suorastaan käänsi minulle selkänsä ja päälle päätteeksi meni silmäini edessä toisen luo. Ja sitten tulitte te ja olitte niin hauska ja hyvä, ja tiesinhän sitä paitsi paljon teistä, pelkkää hyvää… ja mitä olitte tehnyt meidän tähtemme. Ja te tanssitte hyvin!"
Sanna tahtoi heittää häneen kujeilevan silmäyksen, mutta hänen totisista silmistään hohti rakkaus. Hän loi ne heti maahan ja siveli toisella kädellään otsaansa ja ohimoita ja sanoi hiljaa: "Ja kun joku silloin on minulle hyvä, niin tunteeni paisuu paisumistaan… ja minä… minä en näe, en ajattele enää mitään muuta kuin häntä."
Sannan käsi lepäsi äskeistä lämpöisempänä Klaus Baasin kädessä. Ja mies puristi sitä ja sanoi: "Sinä olet jo kauan kaivannut miestä ja lasta?"