Sanna vastasi: "Kahdeksantoistavuotiaaksi minä en tiennyt sellaisesta juuri mitään. Se oli vain tuollaista ylimalkaista tunnetta… noin… nähdä… tanssia jonkun kanssa… saada häneltä tervehdys kadulla… ja kuulla hänen suustaan viisaan sanasen… Ja hän korkeintaan kerran suutelisi. Mutta sitten kun hän niissä häissä minua suuteli… ja olisi se kai muutenkin tullut… niin olen kaivannut sellaista. Ja kun silloin illalla asetuin vuoteeseni, ja ajattelin mitä oikein haluaisin ja toivoisin: uuttaa viuhkaa ja kävelypukua — tummansinistä tailor madea,[92] napit mustat, — ja kaapin, jossa olisi korkea peili, niin että voisi nähdä siitä itsensä kokonaan ennen kaupungille lähtöä… Mutta viimeinen halu ennen nukkumista oli kuitenkin: miehekäs ja hyvä mies."
"Ja mitä ajattelit eilisiltana vuoteessasi?" kysyi Klaus Baas. "Kun minä niin huimalla päällä puhelin sinulle siellä eteisessä?"
Sanna vilkaisi häneen, ja katseli sitten jäykästi eteensä ja naurahti hiljalleen: "Ajattelin: kas niin, sinä pilkkasit häntä aina! Kutti kutti: nyt joudut hänen vaimokseen!"
Klaus Baas huomasi hämärässä, että hänen kauluksensa oli hieman nurin, ja hän oikaisi sen ja jätti kätensä hänen olalleen. "Tutkinto ei ole vielä loppunut", hän sanoi.
Sanna näytti vastahakoisesti sietävän hänen hyväilyään ja katseli nyrpeästi kaukaisiin merkkituliin ja kysyi: "Mitä vielä?"
"Niin", sanoi Klaus Baas, "siihen vanhaan kysymykseen on vielä vastattava: Mikä on uskontosi?"
Sanna nykäytti olkapäitään ja vastasi: "Niistä asioista välitän viis. Eihän kukaan kuitenkaan tiedä, mikä niissä on totta. Minulle tuli tavaksi lukea joka ilta isämeitä ja sen luen vieläkin, silloin tulee mieleen kauniita ja hyviä ja rauhallisia ajatuksia. Muuta en tiedä sanoa."
"Enkä minäkään!" sanoi Klaus Baas. "Se on kai surullista, mutta niin se on."
He kulkivat nyt jonkun aikaa vaieten rinnakkain ja katselivat kauas hämärän utuisiin maisemiin, — ihmislapset, joilta oli mennyt vanha usko yhteen ikuisen ilmestykseen ja jotka odottavat arastellen ja pelokkaasti toista, uutta — sillä olivatpa heidänkin elämänsä rajoina syntymä ja kuolema, kutsujina hyvä ja paha.
Sitten sanoi Klaus Baas: "Ja on se vieläkin yksi kysymys. Minulla on äiti ja sisaruksia. He ovat sangen yksinkertaista väkeä: ovat eläneet ihan toisissa oloissa ja ympäristössä kuin te, Sanna Eschen. En odota enkä edes toivo, että te juuri seurustelisitte heidän kanssansa, sillä te menette naimisiin minun, ei omaisteni kanssa. Mutta vaimoni täytyisi olla ystävällinen äidilleni, jos hän joskus — usein se ei tule tapahtumaankaan — astuu kotimme kynnyksen yli. Hän on ansainnut sen minun ja koko poikueen äitinä."