Sanna vilkaisi häneen ja sanoi jyrkänlaisesti: "Siitä ei teidän tarvitse minulle huomauttaa. Jos ehkä olen ylpeä, olen hupsuille ja narreille; luonnollisille ihmisille olen luonnollinen."
He olivat joutuneet vähitellen puiston alapäähän ja tulivat kapeille, puisille portaille, jotka veivät Elben rannalle. Klaus Baas veti silloin Sannan lähemmäksi itseänsä ja kysyi: "Mennäänkö alas tästä ja kävellään vielä jonkun matkaa rantaa pitkin?"
Sannan kasvoille ja asentoon tuli heti sama jäykkyys kuin eilen huomatessaan Klaus Baasin aikovan suudella häntä; ja hän seisoi nyt liikahtamatta ja epäröi. Mutta samassa hän näki sivullaan pensaan juuressa jotakin tummaa, ja kun hän kumartui, oli siinä noin viisivuotias pikku tyttö polvillansa, kissanpoika vieressä. Hyvästä tekosyystä ihastuen Sanna rupesi heti ripeästi polvillensa ja kysyi: "Mitäs ne pikkuiset tässä tekevät?"
Tyttö vastasi vähän peläten: "Mirri karkasi joen rantaan ja minä kävin sen sieltä hakemassa. Toin sen juuri tänne, ja väsyimme kumpikin."
Sanna hyväili nyt uupuneita toveruksia, ja kehui heitä yhtä sieviksi ja hienoiksi molempia, ja sitten hänen täytyi nousta. Hän oikaisihe suoraksi, ja tuli siinä koettaneeksi pitsikaulustansa oliko se kunnossa.
Klaus Baas sanoi: "Mikä on… saanko auttaa?" Eikä välittänyt hänen jäykkyydestään, vaan pyrki kursailematta kaulukseen käsiksi, ja hän tunsi sormissaan hänen yhden hiussuortuvansa, joka oli kummallisia teitä itsepäisesti joutunut kaulan kohdalle rinnan puolelle ja hohti kellertävänä pitsiä vasten. Klaus Baas selvitti sen huolellisesti ja veti sen esiin. Siinäkös oli pituutta, sitä kesti vetää hyvän aikaa.
Sanna tuli aivan punaiseksi, yhä punaisemmaksi, ja katsoi hänen ohitseen —. "Ei, hyvänen aika!" hän huudahti viimein ja polki vihoissaan jalkaansa, "mihin tuttavallisuuksiin joutuu heti teidän kanssanne!"
"Pahoittelen suuresti sitä!" tokaisi Klaus Baas naurussa suin.
"Pahoittelette?" toisti Sanna ja katsoi häneen hyvin totisena.
"No tulkaa, nyt mennään alas."