"I will not!"[93] tiuskahti Sanna.
Mutta Klaus Baas ei ollut millänsäkään, vaan käänsi hänet olkapäistä ja he astelivat yhdessä kapeita, hämäriä pikku portaita alas.
Matkalla tuli sakeain pensaiden kohdalla aivan pimeä, joten Sanna virkkoi: "Tiedättekö varmaan, että nyt on luoteen aika; muuten ei siellä alhaalla voi kävellä."
"Tokihan sen tiennen", vastasi Klaus Baas.
"Miten niin tokihan?" kysyi Sanna kääntyen häneen päin.
Klaus Baas huomasi jo äänestä ja Sannan päänasennosta, että hän tuli sangen väkinäisesti mukaan, ja hän nauraa helähytti iloisesti ja kuletti hänet alas, käsi hänen kaulallaan, sekä vastasi hellän huolettomasti: "Siksi, että päätin jo kotona suudella sinua oikein kelpo lailla rannalla. Siellä ylhäällähän se ei käy päinsä ihmisten tähden."
Sanna ei vastannut, vaan kulki alttiisti hänen kainalossaan.
Kun he tulivat pensaiden pimeästä varjosta alas valoisammalle ja rannalle, jossa on laskuveden aikaan jyrkän puistopengermän ja vierivän virran välissä mukava, hietainen kävelytie, siellä täällä vain joku piilipuun runko tai harvaa kaislaa, niin Klaus Baas suuteli Sannan käsiä ja suuta. Sanna seisoi hiukan jäykkänä hänen edessään ja katsoi Klaus Baasia, joka piti häntä käsistä, kasvot kalpeina ja silmät syvän totisina, kuin mitä vihamiestä. Silloin Klaus Baas laski hänen kätensä vapaiksi ja pani kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi vakavasti: "Nyt sinä saat ja voit käyttää käsivarsiasi siihen, jota varten ne ovat luodutkin, Sanna!"
Sanna ei oikein kuullut häntä, sillä höyrylaiva kulki juuri viheltäen ohitse ja aallot hyrskähtivät kovemmin heidän vieressään; myös tuuli vinkui avorannalla kovemmin. "Onko nyt tutkinto sitten lopussa?" kysyi Sanna.
"On, jos nyt teet mitä tahdon ja sanot minua sinuksi."