Sanna katsoi taas häntä totisin silmin, katsoi hänen tukkaansa, silmiään, suutaan, aivan kuin lopullisen tarkastuksen tehden. Sitten hän sanoi verkalleen ja suloisesti henkeään vetäen: "Sinä… sinun ylpeä suusi!"… ja kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
* * * * *
Pari kolme kuukautta sen jälkeen Klaus Baas latoi hääpäivän aattona rouva Eschenin kanssa Sannan neitsytkammiossa laatikkoon morsiamensa pientä kirjastoa, joka oli vielä samana iltana lähetettävä Blankeneseen, nuoren parin uuteen asuntoon. Rouva Eschen oli päivän touhusta uupunut ja istahti vähän levähtämään — ja kun Klaus Baas katsahti sivumennen häneen, niin hän näki, että hänellä oli vedet silmissä.
Hän kysyi, oliko raskasta luopua Sannasta?
Rouva Eschen pudisti päätänsä ja sanoi: "Kuinka sinä sellaista luulet! Minä kirjoitin jo Englantiin hänelle usein sinusta, koska tahdoin, että hänen on ajateltava sinusta hyvää ennenkuin tulee kotiin ja näkee sinut omin silmin. Tahdoin saada sinut liikkeen tueksi, ja Sannan ja omaksi turvakseni. Ne kolme tarvitsevat lujaa miehen kättä. Mutta minä itken vain sitä, että hän menee nyt naimisiin ja saa lapsia ja saa pitää niitä sylissään ja rinnoillaan. Se kaikki on mennyttä minulta."
Klaus Baas latoi vaieten kirjoja ja hän ajatteli entistä kihlautumistaan, jolloin äiti myöskin itki, mutta sentähden, että sääli kadottamaansa lasta. Ja hän lausui: "Sinä olet ollut oikea nainen, anoppi, ja olet vieläkin. Ja Sanna on aivan sinun laisesi: siitä olen sanomattoman onnellinen!… Sinä tulet usein meille näkemään Sannaa ja lapsia."
Samassa tuli Sanna sisään ja äiti kiiruhti pois.
"Mitä äiti itki?" kysyi Sanna huolissaan.
Klaus Baas selitti: "Hän suree, kun sinä nyt pääset vaimoksi ja saat pitää lapsia sylissäsi, mikä häneltä on mennyttä."
Silloin Sanna painautui jäykästi hänen kainaloonsa ja sanoi: "Sinä ihmettelet minua nyt… Kas, sellainen äiti minulla on! Minä voin ymmärtää sen hyvin, ja… usko pois, sillä tavalla käy vielä minullekin!" Sitten hän suoristi hiukan vartaloansa ja kietoi molemmat kätensä Klaus Baasin ympärille ja sanoi hänelle oikealla suoralla Hampurin tavalla, katsoen häntä iloisesti silmiin: "Mutta onpa hyvä, että nyt päästiin näin pitkälle!"