Mutta tämän paljastuksen jälkeen oli Klaus Baasin luottamus lankoon mennyttä. Hän tunsi nyt selvästi, että Arthur Escheniin oli piintynyt auttamattomasti liian mukava, veltto ja rauhaton elämäntapa ja sen mukaiset ajatukset ja anteeksiantamaton heikkous vaimoaan kohtaan. Muutosta ei tarvinnut toivoakaan! Arthur Eschenin ja hänen vaimonsa kasvavat elämän vaatimukset johtaisivat varmaan miehen uudestaan samallaiseen kiusaukseen: peittämään vajausta keinottelulla. Sitäpaitsi ei liikkeen omaisuus pääsisi koskaan kelpo tavalla kohoamaan, jos liikkeessä oli niin ylellinen osakas. Sentähden mietiskeli Klaus Baas jo selvää eroa ja mistä saisi kelvollisen, pääoman puolesta pystyvän uuden miehen osakkaakseen; tahi ajatteli liittyä osakkaana johonkin toiseen liikkeesen.

Tätä pulmallista asiaa mietiskellessään hän kuuli sattumoisin kerran pörssissä, että erään suuren shanghailaisen firman nuori, kolmas osakas oli ankarassa taudissa ja huhun mukaan lähetetty kuolemaan Rivieralle. Ja silloin pälkähti heti hänen päähänsä oiva ajatus: eikö hän pääsisi jollakin tavoin osakkaaksi siihen liikkeesen? Olihan hänellä suhteita Shanghaissa, joita monilla pyrkijöillä ei ollut, ja olipa hän vuosia sitten huomannut, että liikkeen vanhin päällikkö, herra Hasse, oli hänelle hyvin suosiollinen. Firma ei voisi tulla kauan toimeen ilman kolmatta päällikköänsä, vaan olisi täytettävä aukko rintamassa. Sillä oli tiettävästi siksi suuret pääomat, että se saattoi tyytyä pelkästään pystyvään mieheen, tarvitsematta tavoitella hyvin suurten pääomain sijoittajaa. Hän piti tosin liikkeen laajuuteen nähden haavettaan toteuttamatonna, olipa kiukuissaan Arthur Eschenille, joka oli pakottanut hänet niin epävarmoja tuumia ja rauhattomia toiveita ajattelemaan, vaikka ne suunnitelmat johtuivatkin hänen omasta yritteliäisyydestään. Ja hän päätti nyt varovaisesti koetella; ennen kaikkea oli hänen ensin tarpeellista tutustua henkilökohtaisesti herra Hasseen, paremmin kuin pikimiltään pörssissä saattoi. Niin ollen hän pyysi kälynsä Lissyn kutsumaan tuon shanghailaisen liikkeen vanhimman päällikön kerran illallisille Arthur Eschenin luo, — sanoen tekosyyksi haluavansa muka urkkia kekkeritilaisuudessa herra Hasselta, joka oli kälylle kaukaista sukua, mitä hän arveli Idän sodasta: puhkeisiko se vai ei. Kun hän sitten olisi päässyt tutunomaisemmaksi herra Hassen kanssa, ja jos sotakeinottelukin sitten näyttäisi sujuvan, niin ehkäpä hän tarjoutuisi.

Sanna oli hyvillään, kun pääsi kerrankin vähän kotoansa Blankenesesta, josta ei ollut liikkunut missään koko kesänä. Ja hän vaati Klaus Baasilta varman lupauksen, että hän tulee illatsuihin oikeaan aikaan. Ja jätti sitten hänet kaupungille, ja meni itse kotiin varustamaan kuntoon juhlapukuaan.

Illalla pimeän tullen — oltiin syyskuussa — lähti Klaus Baas konttorista mennäkseen Harvestehudeen, ja muisti silloin, että hänen olisi ostettava jotakin esikoiselleen, joka parin päivän päästä täytti kaksitoista vuotta. Muuten oli Sanna tavallisesti pitänyt huolen lahjoista, sanoen, että Klaus ei muka ymmärtänyt sellaisia asioita, — hän, liikemies! Mutta Sannallahan oli tapana anastella noin muitta mutkitta silloin tällöin tehtäviä. Vaan nytpä Klaus Baas tahtoikin näyttää, eikö hän ymmärtänyt. Hän aikoi muuttaa oikein aistikkaalla lahjalla vaimonsa ja vanhimman tyttärensä väärän mielipiteen! Sodan toivolla hän kai voi sallia pienen turhamaisen lisämenon! Ja hän lähti Neuenwallille ja tähysteli siellä valaistuja puotien akkunoita, mutta joutui heti kahden vaiheelle. Sanna saattoi surkeilematta ja tunnonvaivatta antaa mennä satasen kapineesta, jota ei tarvittu ollenkaan ja joka oli turha koru; mutta hän ei voinut eikä luultavasti sitä oppisikaan. Hän tuli jo kärsimättömäksi. Mutta silloin hän joutui erään äskettäin perustetun taidekaupan luo ja silmäili näyteakkunaan. Siinä oli pienessä, sirossa pahvirasiassa muun muassa eräs vanhasta hopeasta taottu solki, joka soveltuisi varmaankin hänen nuoren tyttärensä vyötärölle. Hänen täytyi hiukan kumartua, sillä silmät eivät olleet enää neljänviidettä vanhalla yhtä tarkat kuin kolmetoista vuotta sitten, — silloin kun hän viime kertaa asteli tammikeppi kädessä Holsteinin kylillä — ja hän huomasi, että solen hakoihin oli taottu yksinkertaisesti ja sirosti kaksi alastonta lasta, jotka tanssivat vastatusten ja koskettivat sormien päillä ja varpailla toisiaan, muodostaen siten elävän, viehättävän kuvion. Ja rasian avatussa kannessa loisti siroilla kultakirjaimilla: "Doris Rotermundin luonnoksen mukaan."

Klaus Baas suoristihe heti ja meni kauppaan ja osti korun, ja sanoi, että sitä ei tarvitse kääriä paperiin; ja hän lähti rauhallisena ja kauniina syysiltana astelemaan Alsterdammiin ja sieltä sitten Harvestehudeen, pitäen korua kädessään taskussa — mielessä lapsuuden seudun ja koko menneisyytensä merkillinen lumous.

Lombards-sillalla hän pysähtyi ja nojausi kaiteesen, hetkisen Binnenalsteria ihaillakseen — ja veti samalla salavihkaa rasian taskusta ja katseli haaralyhdyn alla tuota ostamaansa pientä taideteosta, ja ajatteli, että nuo alastomat pienokaiset olivat varmaankin Doris Rotermundin; ja hän kaipasi tosiaan tietää, miten se nainen nyt voi, ja nähdä koko synnyinseutuaan. Hän kohotti mietteissään päätänsä ja katseli yli lammikon, jossa vienot, helmiemolta välkehtivät virveet liikkuivat ja jossa kimeltelivät tuhannet etäiset kultatulet. Lammikon takana Jungfernstiegillä säihkyivät ja säteilivät lukemattomat valot tummanharmaiden, korkeiden kivimuurien edustalla: sikermissä ja pitkissä riveissä ja paikallaan ja vinhaa vauhtia liikkuen. Katonharjain taustana hohti heleänsininen taivas. Hän oli nähnyt sen näyn sangen usein, mutta ei ollut paljoa sitä ajatellut. Se oli erikoisen kaunista… sangen kaunista! Vahinko, ettei hänellä ollut ennen aikaa ajatella sentapaista: hänen henkensä oli ollut aina vireessä, jäykässä ponteessa. Aina vartiossa kuin soturi!

Viime jouluaattona oli hänessä herännyt samallainen toive, kun oli kello neljältä sulkenut konttorin ja oli istunut siellä vielä jonkun hetken yksin kirjoituspöydän ääressä: että hän tarvitsisi jo hiukan lepoa, että hän ei ollut enää nuori mies. Mutta silloin hän oli itselleen vastannut, että hän ei voi, hänen täytyy tehdä työtä! Työtä, työtä! Hänellä ei ollut isäin perintöjä niinkuin monilla muilla! Ja sitten oli se tunnelma loitonnut ja unehtunut. Mutta nyt se tuli taas! Kai se johtui vanhuudesta. Hän oli pian viidenviidettä! Silloin kai jo ensimäinen into ja huima juoksu raukee ja alkaa hiljainen käyntiaskeleen kaipuu. Silloin kai ihminen pysähtyy ja katsahtaa taakseen.

Kummallista kerrassaan! Seisoa tässä ja katsella tuota maisemaa, aivan kuin maalarit ja runoilijat varmaankin sellaista katselevat! Näin rauhallisena, arvostelematta, antaen elämän ja sen kauneuden lyödä kevyttä leikkiään. Hän halusi vielä vähäksi aikaa jäädä tähän ja hengähtää raikasta ilmaa täysin rinnoin. Niin, ihanaapa olisi, ja terveellistä, taas kerran vaeltaa rauhassa joku päivä kotikylillä, aivan yksin; nähdä entisiä olinpaikkoja ja ystäviä, joita ei nykyhetken kiihkeissä touhuissa ollut pitkiin aikoihin ajatellut, ja antaa heidän seurassaan vanhain aikain ja rauhallisten, kauniiden ajatusten soutaa sielussa, — rauhallisten, ihanain ajatusten! Ja hänen mieleensä muistui eräs raamatunlause kouluajoilta; ja hän kohdisti nyt sen ajatuksissaan ylpeästi itseensä: He ovat minua ahdistaneet nuoruudestani asti, mutta eivät he ole minua voittaneet!

Mahtoi olla ihanaa ajatella kerrankin koko vaivalloista ja samalla hurmaavan ylpeää elämäänsä, kaikessa rauhassa ja verkalleen astellen! Se mahtoi sielua raitistaa, kirkastaa! Kotipuolen haluaisin nähdä vielä kerran, hän ajatteli, ja Doris Rotermundin, ja kaiken muun. Siitä on jo neljätoista vuotta kun viimeksi kotikunnaita vaelsin. Neljätoista vuotta! Mikä pitkä taival elämästä! Miten kauas kulkenut! Merkillistä! Nythän on elämä pian mennyt! Mennyt ja loppunut! Pitäisi elellä tästä lähin hiukan leveämmin ja verkkaisemmin. Ne olivat ratki rauhattomia vuosia, nuo viimeiset neljätoista!

Hän solahutti solen hiljaa taskuunsa ja kulki vienossa illassa päämääräänsä kohti. Hänen sielunsa, joka muuten oli niin ankaran jäykkä ja pystypää, heittäytyi nyt ikäänkuin mukavaksi ja leijui kuin suurten, turvallisten lentimien kantamana, kautta koko elonsa, kuin aavan, hiljaisen alavan. Pikku poikanen tuli viheltäen vastaan; hän heräsi mietteistään ja ihmetteli äskeistä haaveksimistaan ja hymyili: se on tuon solen vaikutusta, — ja ihanan, rauhallisen illan ja veden välkkyvän avaran kalvon, ja ijän. Värehtiviä mustansinertäviä aaltoja halkoivat siellä täällä ylimeno-höyryt, kirkkaasti valaistuina. Läheltä ja kaukaa kohousi rantain lahdelmista, salaperäisistä sinisyvyyksistä, ikäänkuin kultasauvoja, joiden päissä lekkuivat soihdut. Laiturin paviljonkien huikaisevaa valokehää saartivat ympärille kytkettyjen pursien tummat hahmot. Musiikki ei soinut; toiselta puolta lammikkoa kajahti veneestä toiseen hilpeitä huutoja. Rabenstrasselta asteli rannalle kaksi komeaa tyttöä, menivät sillalle päin, varmaankin veneelleen. Muutaman vuoden päästä olisivat hänenkin vanhemmat lapsensa, tyttö ja poika, noin varttuneita. Rakkaat esikko-lapset! Kun ne tulevat noin suuriksi, niin pitää niiden toki saada oma veneensä, vakava vene jokipurjehdusta varten. Mutta ehkä sitten olisi parasta, että he muuttaisivat kaupunkiin, Harvestehuden puolelle. Olisihan se hänelle ja Sannalle mukavampaa; ja siellä olisi lapsille enemmän tovereita. Ja juhlalippu olisi kerran liehuva purren mastossa… Hänen elämänsä piti tulla paljon levollisemmaksi, kodikkaammaksi ja ystävällisemmäksi ja verkemmaksi. Hän oli liiaksi kiiruhtanut. Hän otti taas käsille rasian ja avasi sen, ja katseli solkea valojen hohteessa, joka virtasi lyhdyistä ja akkunoista ja heijasteli kirkkaan veden kuvastimesta. Ja muisteli kaunista rauhan seutua, jossa se oli syntynyt. Kättä, joka sen oli takonut. Pikku neitosta, jota se somistaisi; hänen kaunista, hyvää äitiään, kaikkea, mikä oli hänen elämänsä ydin ja mikä häneen nojausi, ajatteli rauhallisena ja onnellisena, autuaanakin, — tunteissa, joita ei ollut ennen aavistanut.