"Minä ihmettelin sitä pappia. Häntä ei eroittanut yhtään kauppiaasta eikä asianajajasta, ei käytökseltä tai sanoiltakaan. Ja se ei minusta oikein sovi. Tuollainen oiva Hampurin porvari, liikemies tai lainoppinut, se on luonnon tuote, Sanna: se on itsekäs ja vaativainen, varovainen, ovela! Mutta papin on oltava toisellainen! Hänen täytyy olla yksinkertainen ja suora ihminen, joka ei ole löytänyt totuutta kaduilta eikä kekkereistä, vaan maailman ja ihmissielujen syvyyksistä ja omasta hengestään. Ja sen tulee ilmetä hänen kasvoistaan ja sanoistaan… Tule, istu tuohon polvelleni, Sanna."
Sanna kuunteli, nukkuivatko lapset, ja istahti sitten Klaus Baasin polvelle ja kysyi: "Mikä sinua sitten vielä kummastutti?"
"Kummastutti kaikki", vastasi Klaus Baas, "koko Harvestehuden joukko. Tuokin hieno, älykäs juutalainen! Hänen sielunsa on kaunistettu kaikilla elämän koristuksilla: se on kuin hieno sali, jossa on tauluja ja veistokuvia, ja komeita huonekaluja ja kalliita mattoja, ja ylen yleviä kirjoja pöydillä. Minun sielussani on yhä vielä pitkä puupöytä ja sen ympärillä rahit, Sanna; siellä on isä ja äiti ja muut omaiseni, ja Lotte-vainajakin, joka olisi varmaan saanut elää, jos olisi ollut varakkaan väen lapsi. Ja sen yksinkertaisen pirtin seinillä on vaivalloisen nuoruuteni kuvat! Hempeille koristuksille siellä ei ole sijaa eikä aikaa ollut — ja ne on niin jääneet, ja jäävät myös! En kuuntele vastenmielisesti noista asioista juteltavan, mutta en ole liioin utelias kuuntelemaan! En voi ottaa sellaisia vakavasti enkä iloita niistä täydellä sydämellä."
"Niin", huokasi Sanna, "sinähän olet talonpoika!"
Klaus Baas siveli lujasti hänen pehmoista, vaaleaa tukkaansa korvallisilta poskille, niin että Sanna näytti aivan nuorelta, koulutyttömäiseltä, ja sanoi: "Mutta en ole omasta mielestäni sen tähden yhtään heitä huonompi hienoudessa, sukujaloudessa tai sivistyksessä. Kyllähän yleensä ajatellaan: tuollainen pohjasäädyn nousukas, joka ei ole saanut korkeampaa sivistystä, kauppasaksa, tiskisälli, ei ajattele mitään muuta kuin rahan haalimista! Hui hai! Suuri fantasti minä olen ollut pikkupoikana ja nuorena, jalo pilvilinnain rakentaja! Lueksin siihen aikaan parasta, mitä viisaat ja jalot miehet ovat ajatelleet Jumalasta ja maailmasta, ja ajattelin mitä luin ja vieläkin kehitän itselleni ajatuksia: en suinkaan koristeiksi, urheillakseni tai lorutakseni kuin monet muut, vaan kipeäksi tarpeeksi! Minä en ole suinkaan karsas korkeille asioille tai välinpitämätön, vaan kätken ne sydämeeni vakaan, rehellisen miehen tavoin. Mutta ajatukseni kulkevat hitaasti ja painavasti ja varovaisesti. Minä en voi päätä pahkaa juosta Buddan tai Nietzschen jalkoihin, vaan pysynpä lujasti kristillisyydessä, vaikka uskon siihen nyt paljon vähemmän, ja pelkään paljon vähemmän n.s. jumalaa kuin ennen Heisterbergissä, pikku poikana, pistäessäni rihvelitaulun päälle käteni ristiin. En tunne uskonnon suhteen itseäni enää lampaaksi ja alamaiseksi, vaan paremminkin perustuslaillisen valtion kansalaiseksi, jolla on monenmoiset oikeudet, luonnolliset ja hallitsijan vakuuttamat. On vain yksi…"
Näin Klaus Baas mahtaili.
Sanna rakasti häntä sanomattomasti tällä hetkellä ja siveli hänen tukkaansa ja sanoi: "On vain yksi?… Mitä aioit sanoa?"
Klaus Baas katseli miettivästi eteensä… "Ajattelin vain", hän virkkoi, "etten kuitenkaan taida olla aivan oikealla tolalla. Että minun täytyy antaa ajatuksilleni enemmän tilaisuutta ja aikaa. Esimerkiksi maamies… hän astelee töittensä lomassa rauhallisesti ja verkkaisen mukavasti piennarta… mutta minä aina työn kimpussa… Ja minä olen jo neljänviidettä!" hän lausui melkein päättävästi.
Se oli Sannasta aivan uusi ääni kellossa, ja hän naurahteli hellästi ja sanoi: "Ahas! Jokos vihdoinkin kuukahdat puujaloiltasi? Kuka nyt kovisti hiilipihdeillä?"
Klaus Baas kaivoi vaivoin taskustaan, sillä vaimo lepäsi hänen rintaansa vasten, pienen rasian ja sanoi: "Ostin tämän Liese-Lotelle syntymäpäivä-lahjaksi. Katsopas sitä: siinä syy."