Sanna avasi rasian ja katseli solkea, ja kun näki kirjoituksen, niin sanoi hieman ahtaasti: "Se on hän, se, joka silloin oli sinulle niin hyvä, kuin tapasi on sanoa." Ja hän vetäysi hiukan loitommalle.
Mutta Klaus Baas veti hänet takaisin rintaansa vasten ja sanoi: "Minä näin tuon nimen ja muistin heti tapauksen. Ja Alsterin ranta oli niin ihana. Ja minulle tuli kaikellaisia hyviä ajatuksia, ja ensi kertaa ijässäni minä katselin rauhallisesti ja hätäilemättä entistä elämääni. Ja se on kuitenkin välttämätöntä: ihmisen täytyy joskus silmäillä jouten kupeilleen ja maahan, jota hän astuu, ja pilviin, jotka pään päällä liitävät. Olen tehnyt liian paljon ja liian kiireesti työtä ja liian yksipuolisesti. Minun elämässäni ei ole ollut rauhaa, ei ihanaa, laveaa, vivahdusrikasta rauhaa."
"Jota heillä on, noilla toisilla!" pisti Sanna Eschen merkitsevästi.
"Niin", myönsi Klaus Baas hätkähtäen ja epävarmana… "se on totta!… Mutta kuitenkaan, ei niin. Mitä heillä on", hän pudisti päätänsä, "sitä en saa enää koskaan. Enkä sitä tahdo. Minä olen liian vakava ja suora sellaiseen. Minun nuoruuteni oli liian vaivalloista ja ahdasta. Mutta joskus täytyy minun saada aikaa tehdäkseni pitkän ja oikein rauhallisen kävelyretken. Minun täytyy joskus lukea vielä joku hyvä kirja. Täytyy tehdä sinun kanssasi jokin pieni, levollinen matka. Ja eritenkin tahdon pistäytyä joksikin päiväksi kotipuolelleni, yksin, täydellisesti yksin: käydä katselemassa joka paikkaa, kaikkea ennen tuttua. Matkustan heti, huomenna… kolmeksi päivää… muuten ei tule lähdetyksi."
"Ja menet sen Doris Rotermundinkin luo?" sanoi Sanna kylmästi.
Mutta Klaus Baas pani kätensä hänen ohimoilleen ja kysyi: "Sano, mitä ajattelit silloin kun katselit minua pöydän takaa, siellä illallisilla?"
Sanna vastasi hämillään ja raskaasti: "Tiedäthän sinä sen, Klaus."
Mies painoi häntä silloin rintaansa vasten ja sanoi: "Ah, kun se suuri
Shanghain yritys nyt onnistuisi, Sanna, niin sitten…"
"Voi", huudahti Sanna, "älä nyt aina yrityksistä! Kello on jo yli kaksitoista!"