Klaus Baas katsoi häneen kylmästi ja oudoksuen ja ajatteli nähtävästikin: oletko sinä liikemiehen tytär — ja lapsettelet noin!
Mutta samalla alkoi Sanna taas siitä veljestänsä. "Lissy sanoo, että
Arthur näkee pahoja unia. Se kuuluu olevan ihan arveluttavaa."
"Anna nähdä vaan!" vastasi Klaus Baas. "Unelmoiminen virkistää! Kysymys on vain teltoista ja verasta, joita paraikaa pakataan Lausitzissa ja Berlinissä meidän laskuumme. Juuri tällä hetkellä, Sanna! Ehkäpä hän uneksii tinasta, jonka hän viime vuonna kehnolla keinottelulla hukkasi."
Sanna suuttui, varsinkin miehensä pöyhkeästä äänestä ja varmuudesta — vaikka hän juuri sitä niin suuresti rakasti — ja sanoi: "Sinä unohdat aina, että hän on kasvanut niin toisissa oloissa."
"Sitä en unohda", vastasi Klaus Baas. "Olethan sinäkin kasvanut niissä oloissa kuin hän, ja olet kuitenkin sellainen kuin minä, etkä ammu pilviin! Sinä olet sellainen: miksei sitten veljesi? En voi sietää ihmisiä, jotka lellottelevat mukavuudessa ja kauneudessa kaiken ikänsä! En ainakaan silloin kun heillä ei ole siihen varaa! Älä sinä, Sanna Eschen, puolusta veljeäsi!"
Hän unohti siinä väitellessään aivan ajatuksen, joka juuri oli hänen päähänsä iskenyt, tuon vanhan huolen: hän ei saa unta? Hän näkee pahoja unia? Kunhan ei vaan taas olisi huijannut? Mahdotonta! Nyt juuri, kun luotto on kireimmilleen jännitetty!
Ja hän aprikoi edelleen tuota yhtä pulmaa, mitä oli tehtävä, jollei sota puhkeisi tulevan viikon kuluessa?
Kun Klaus Baas seuraavana aamuna astui liikemiesten joukossa Dammthorin aseman pylväskäytävästä, niin hänen korviinsa kajahti yhtäkkiä Neuenwallin kulmalta kaukaa lehtipoikain huutoja; ja juuri kun hänen kaikki ajatuksensa tempaisi pyörteesensä tieto: sota syttynyt! hän näki lankomiehen tulevan vastaan uudelta Jungfernstiegiltä päin, ja hän iski häneen tutkivan katseensa. Samassa juoksivat sanomalehtipojat jo sähkösanomat käsivarrella Grossen Bleicheniltä ja katosivat ihmistungokseen; ja melkein kohta hän jo kuuli ensimäisen sotauutisen. Silloin hän kääntyi lankonsa puoleen, rientäessään kiireesti konttoriin ja työn kimppuun, ja sanoi silmät loistaen: "Se kävi kuin naulan päähän! Onni miestä potkii!"
Mutta silloin ponnisti Arthur Eschen lähemmäksi ja sanoi kasvot tulipunaisina: "Puhun heti… paikalla… sinun täytyy nyt hankkia 200,000 markkaa… minä…"
Se oli kuin nuijan isku! Katu ja talot ja ihmiset kohosivat ja aaltosivat Klaus Baasin silmissä! Hän loi silmänsä maahan, ja laahusti raskain askelin eteenpäin, ja raivosta pakahtumaisillaan hän puhalsi: "Mene pois… tai lyön sinua… vasten kasvoja!"