Seuraavana päivänä iltapuolella hän ajoi veljensä rattailla, joka oli tullut mukaan ja istui hänen vieressään ohjaksissa, hiljaisia maanteitä synnyinkyläänsä kohti. Edellisen illan yksinäinen junamatka ja yön unettomat hetket olivat vaimentaneet ja herkyttäneet hänen tunteitansa ja hillinneet hänen suuttumustaan. Pitkäselkäinen, kömpelö ruuna heilui verkalleen Tavatessaan sivulta toiselle, ja vanhat rattaat kolisivat ja natisivat, ja pyörät läsähtelivät lumisohjussa. Kostean kylmä länsituuli puhalteli heitä selkään.
Petter veli kertoi, miten äiti oli käynyt heillä kolme vuotta sitten, — melkein kahdeksankymmenen ikäisenä. "Ja kuulepas mokomaa, hän tarkasteli koko talon — minä ja Trine ja lapset tassuttelimme jälestä — ja pilkisteli joka paikkaan. Ja kun hän sitten viimein menee padolle — ja koko pesue yhä perästä — ja katselee hanhia, jotka tallustelivat Franzosensandilla, niin tuijaa, että ihme ettei meri paennut hänen edestään piiloon! Mutta kun minä sitten kyyditsin häntä hevosella takaisin kaupunkiin, niin hän tokaisee: Sinä olisit voinut edistyä enemmänkin… niin monina herran vuosina! Ja hän katsoa mököttää vanhan ruunan selkään. Mitähän se oikein minulta vaatisi? Mielestäni me on yritetty aika tavalla! Meillä ei ollut tuhatta markkaa naimisiin mennessämme ja nyt meillä on jo tuossa kuuden tuhannen korvissa, lammaskarjassa ja hanhissa ja muussa! Ei, veli, tunnustan kyllä, että hän on ollut meille hyvä äiti, ja menen toki Hampuriin kun hänestä aika jättää, osoittaakseni hänelle viimeistä kunnioitustani. Mutta monta kertaa olen jo minä sanonut Trinelle, että en tiedä, hiidestäkö minulle on lykätty sellainen äiti!"
Klaus Baas sanoi, että hän kyllä tulee sen kanssa toimeen.
"Niin, sinä!" huudahti Petter Baas. "Se on eri asia! Sinä olet oppinut ja päässyt pitkälle maailmassa! Kalli Dau, joka tässä äskettäin kävi pienen perintöjutun vuoksi Hampurissa, kertoi kuulleensa, että sinä muka kohta olisit Hampurin rikkain mies! Minä sanoin, etten minä tiedä, miten oli asian, ja mitäs se minuun kuuluikaan! Sanoin, ettet sinä ollut milloinkaan heilutellut rahamassiasi minun nenäni edessä, niin että olisin nähnyt rahojasi, vaikka onhan tässä ottanut monasti hyvinkin tiukalle, sanoin, olisin maksanut korkoa ja jonkun vuoden päästä kaikki takaisin. Nyt en enää apua tarvitse, sanoin, nyt olen mäelle päässyt."
Kylän laidassa laskeusi Klaus Baas rattailta ja Petter lähti takaisin matalaan olkikattoiseen majaansa. Ja kauan seisoi Klaus Baas märässä lumisohjussa, katsellen hänen jälkeensä: Petter-veikko oli nähtävästikin viime sanojaan lausuessaan kohonnut juhlalliselle tuulelle, sillä hän katseli kolisevilta rattailtaan mahtavasti ympärillensä kedoille ja huiskutteli ajatuksissaan huvikseen piiskaansa. Hänestä tuntui huomattavastikin hyvältä, että hän oli lopultakin tullut ilmaisseeksi veljelle odottaneensa joskus häneltä apua! Katsopas vaan! Hän oli vieraampi ja kylmempikin minulle! Jaha… jaha! Kyllähän se niin on… että hän kaivoi olkipatjasta silloin viimeiset penninsä!… Niinhän se… mutta hän oli silloin nuori… eikä suinkaan liikemiehen alku… Klaus Baas puraisi huultaan ja katsahti vielä loittonevia rattaita. Sitten hän kääntyi ja asteli miettiväisenä kylään.
Hän silmäili kaikkea, joka taloa, joka puuta ja joka ihmistä, tunsikohan noista enää mitään, ja mitä sukua he olivat…? Tuossa oli synnyinkoti melkein muuttumatonna, hietaisen maantien rinnassa! Tuolla, pienten, himmeäin akkunaruutujen takana, oli hän nukkunut lämpöisinä, kirkkaina kesäöinä… ja talvella kun myrsky akkunaan puuskahteli. Nyt nukkuivat siellä toiset lapset! Kas tuolla seisoi pikku poika portilla, jonka pielessä hän oli ennen seisonut, ja puristi lumipalloa ja tavoitti heittää hänen pientä koiraansa… vieras ja outo paitaressu, aivan vieras! Klaus Baas katseli kummastellen pientä tummaista asumusta ja kääntyi ja läksi. Kirkko oli vielä ennallaan, sen ympärillä nuo korkeat, lehdettömät, harmaat poppelit, joiden latvat länsituuli oli sukinut itää kohti. Niiden juuressa kuoppainen hautausmaa, harmahtavan, valkean lumen kattama kuin ohuen, repaleisen hurstin alla. Ja matala, punainen aita, jossa oli pyöreistä kivistä koottu kivijalka. Mutta missä ne, jotka muinoin täällä leikkivät? Velimies oli kertonut: harva kotopuolessa, toiset muilla mailla, muutamat jo kuolleet, elämän naakkasilla ollessa ehtineet ensimäisinä vihreän nurmen kätköön. Kaikki vierasta… vierasta! Toisellaiseksi hän oli tuloaan ajatellut! Nyt tuntui kuin kotiseutu olisi häneltä kokonaan mennyt! Kuin hänellä ei olisi täällä enää mitään tekemistä! Kaikki katsoi häntä murjotellen, tahtomatta puhua, — tai kuin mykkä, joka ei puhua voi! Nähtävästikään ei hänellä ollut mitään muuta kuin pesäsensä Blankenesessa! Hänen rakas kotinsa! Rakas vaimonsa. Itsepäinen ja korskea! Mutta hän itse ei vähemmän! Ei vähemmän! Paljon enemmän! Hän oli tehnyt työtä paljon ja häntä oli seurannut onni… siitä tulee noin… niin… hiukan mahtavaksi ja… paksuksi sisäisesti… Sanna oli kai oikeassa! Hänen silmänsä oli terävä eikä pettänyt. Hänen oli tultava nyt vähän ystävällisemmäksi, ymmärtävämmäksi muille ihmisille, ja heidän luonteelleen… Niin… ja elämä oli muuttuva vihdoin rauhallisemmaksi ja leppoisammaksi, hiukan verkkaisemmaksi… Hän oli alistuva Sannan edessä ja tarjoova rauhaa! Olipa hän nyt saavuttanut vihastaan jo runsaat hedelmätkin!
Hän katseli vielä hyvän aikaa hiljaista kirkkomaata ja kirkkoa ja rovasti Jensenin rappeutunutta hautakummmelia ja matalaa aitaa — ilta jo hämärsi. Sitten hän vaelsi surullisin mielin kylästä maantielle ja sieltä pienelle pysäkille.
Kun hän noin tunnin ajan päästä tähysti ulos junan akkunasta, niin hän eroitti pimeän päättyessä tummana hahmona kömpelön kirkontornin ja sen lähellä kastanjakujan, joka oli kasvanut hyvin korkeaksi. Hän lähti asemalta ja meni torille, ja katseli surullisin silmin entisiä tuttuja taloja ja kapeita sivukatuja. Miten täällä on pientä, hän ajatteli, miten onneton sinä sait olla täällä! Tuossa oli kauppatori ja tuossa hiljainen kuja, joka vei marskimaalle. Ja tuolla oli sivukadun varrella sama pieni punainen talo puutarhoineen, jossa hänestä oli kehittynyt aviohuolissa ja vastuunalaisessa työssä ja hyväin kirjain ääressä mies. Sinne oli nyt jälleen Martje Ruhland muuttanut lapsineen. Vanhukset olivat kuolleet ja liike joutunut toisiin käsiin. Mutta hyvinvoipa veli oli tullut liikkeesen prokuristiksi ja pieneksi osakkaaksi; ja Martje hoiti veljen taloutta.
Klaus Baas seisoi ja epäröi, menisikö sisään? Mutta se oli painostanut jo niin kauan hänen sieluaan: hän tahtoi astua kerrankin rehellisesti heidän eteensä ja lausua ystävällisen sanan ja näyttää ja kertoa heille, mitä hänestä oli tullut, ja kuinka paljon työtä ja tuskaa siinä oli ollut.
Veli tuli valaistusta perhehuoneesta häntä vastaan ja antoi reippaasti hänelle kättä. Martje Ruhland seisoi sievänä ja lempeän hiljaisena kuin ennenkin tuolinsa vieressä ja pyysi tyttömäisesti ja ystävällisesti häntä istumaan. Mutta ennenkuin Klaus Baas ehti istua, tuli sisään kahdeksantoista-vuotias tyttö, äidin ilmeinen kuva, hiukan häntä pitempi, suuri, puhdas keittiöliina edessä: tervehti häntä vaieten ja liikutuksetta, puristaen jäykän kohteliaasti ja varovasti hänen kättänsä. Sangen suurella, pyöreällä sohvapöydällä, jonka ääreen Klaus Baasia pyydettiin, oli teekeittiön vieressä iso pino sikarilaatikon kappaleita ja lehtisahoja ja sinertävää kalkkipaperia; ja äidin ilmeinen kuva istahti häntä vastapäätä ja jatkoi lehtisahaustyötään, sillaikaa kun äiti kaateli teetä kuppeihin. He huomattavasti mahtailivat nyt, kun he muka pystyivät muuhunkin kuin pitsiä nypläämään, jonka tähden Klaus Baas oli aikoinaan ollut niin vihoissaan: ja he juttelivat hartaasti ruokailuajoista ja teenjuonnista ja nukkumisesta, koettaen kaikessa ystävyydessä ja kaikin tavoin osoittaa hänelle olevansa nyt täydellisesti onnellisia, — sekä miten heidän onnensa oli saatu, sitten kun Klaus Baas oli poistunut ja jättänyt heidät rauhaan. Veli oli istahtanut pöydän ääreen, hänen paikkansa oli merkitty suurella, kannekkaalla olutsarkalla, jonka nuori neito oli hänelle tuonut.