Klaus Baas, jolle tämä oli odottamaton, haavoittava huomio, kysyi, ei alentuen ja tuttavallisesti kuin oli aikonut, vaan hyvin kohteliaasti ja hieman arkaillen minkä mitäkin: vanhempain kuolemasta ja sairaan sisaren voinnista — ja miten liike menestyi ja kuinka yleensä voitiin. Ja sitten hänen oli kertominen vähän Heini Petersistä ja hänen liikkeestään. Koko ajan hyrrytteli nuori tyttö kasvot välinpitämättöminä sahalla ja santapaperilla hellittämättä koristuksiaan: hänen tarkoituksensa oli kai saada isä kaikin mokomin huomaamaan hänen valmiit ja keskeneräiset tuotteensa, mitkä muuten olivat verrattain hengettömiä ja merkillisiä. Klaus Baas tunsi pian itsensä aivan vieraaksi, jopa suorastaan häiritseväksi olennoksi näissä sievissä, säröttömissä puitteissa, ja hän odotti vain tilaisuutta päästäkseen pois. Vähän ajan päästä astuikin sisään nuori, laihanlainen mies, joka esiteltiin Klaus Baasille puutavaraliikkeen konttoristina ja äidin kuvan sulhasena. Nuorukainen tiesi nähtävästikin, ken vieras oli, mutta taipui sievästi kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen, joka oli yhteisessä perheneuvottelussa päätetty, "kuin ei mitään olisi tapahtunut", kuitenkaan ei sydämestään, vaan kohdellen hiukan ylemmyydellä Klaus Baasia, kuten velvollisuutensa unohtanutta isää ainakin. Ja istahti sitten rakkaisensa viereen ja alkoi sahata hyrryttää ja santapaperilla rapsuttaa ja kuiskuttaa hänen kanssaan. Kun vieras oli kuunnellut vielä piirin mielipiteitä yleisestä taloudellisesta asemasta, katsoi hän lähtöajan tulleen. He antoivat hänelle hyvin soveliaan ystävällisesti kättä ja Martje Ruhland pyysi häntä vielä hyväntahtoisesti viemään terveisiä kotiin. Ja sisarukset saattoivat häntä kuistille. "Me istutaan nyt joka ilta tällä tavalla", sanoi Martje Ruhland hennolla, samealla äänellään, ikäänkuin kehaisten: jos olisit ollut toisellainen, niin olisi nyt oltu onnellisia. Klaus Baas nyykäytti päätänsä ja sanoi iloitsevansa, kun oli tavannut Martjen niin onnellisena, ja meni.
Ulkona lehdettömässä kastanjakujassa hän kääntyi lumisohjussa vielä katsomaan taakseen valaistuihin akkunoihin ja pudisteli päätänsä. Tuo oli siis Martje Ruhland! Tuo varma, pieni porvarisrouva! Hän oli tullut muka lohduttelemaan ja rohkaisemaan! Ah, hyväinen aika! Martjehan oli melkein varmempi kuin hän itse! Istuu tuolla akkunan takana tyytyväisenä tyttärineen, joka on hänen henkensä kuva! Totisesti hän olisi voinut jättää tämän vierailun tekemättä! En sovi hänelle eikä hän minulle! Mutta minulle sopii se Blankenesen nainen! Jota solvaisin vasten kasvoja… silmittömästi! Eikö hän saa puolustaa ainoata veljeänsä? Mitä minä hänen silmilleen syysinkään! Vaan sainpa kerrankin kuulla, mikä olen miehiäni! Parasta kun menen kohta huomisiltana takaisin kotiin! En siedä olla riidassa rakkaimpieni kanssa! Ainoan, mitä minulla on koko maailmassa! Mutta antaa hänen katua pari päivää… se on hänelle parhaiksi!
Hän meni yöksi pieneen majataloon, jossa ei kukaan häntä tuntenut, ja matkusti sitten seuraavana aamuna hitaalla paikallisjunalla itään; lakeus muuttui vähitellen kumpuiseksi ja hedelmälliseksi ja metsäiseksi. Puolelta päivin jouduttiin ihanille järville, korkeiden pyökkimetsäin laaksoihin. Ja siellä oli sinisen järven rannalla, kesäisin auringon autereessa hohtavan, mutta nyt harmaan jään kahliman, Doris Rotermundin kylä.
Klaus Baas oli kuullut jo vuosia sitten, että hänen miehensä oli jättänyt kauppa-alan ja hankkinut omilla ja vaimonsa rahoilla täällä tilan, joka menestyi, jos ei juuri loistavasti, kohtalaisesti. Hän ei ollut monissa omissa huolissaan silloin ajatellut sen enempää asiaa. Minkälainenhan Doris Rotermund nyt oli, ja kuinka hän ottaisi hänet vastaan? Hän tarkasteli otsa rypyssä tummain olkikattojen jonoa ja tähysteli Doris Rotermundin taloa. No olkoon menneeksi! Hän tahtoi nähdä, kuinka tuttu jaksoi, sekä näyttää kultasepälle, mitä hänestä oli tullut.
Kun hän asteli kylään erään puutarhan aitaviertä, niin hän näki järven rannalla kohvaisella jäällä noin kaksitoista-vuotiaan sievän tytön, päästämässä luistimia jalkineistansa; ruskeat hiukset olivat valahtaneet olkapäiltä rinnoille. Hän tunsi tytön kohta vartalon pontevuudesta ja pään sirosta muodosta ja kysyi: "Kuules, missä isäsi asuu?"
Tyttö kohotti levollisesti päätänsä ja lykkäsi hiuksensa hitaasti korvallisen taakse ja viittasi pään nyykäyksellä tuonne raitin päähän, jonne hänen silmänsä olivat suunnatut. "Tuolla kylän ylälaidassa", hän sanoi ja painui jälleen askareesensa.
Klaus Baas ajatteli: Yhtä lyhytsukainen kuin äitinsäkin! Ja hän jatkoi:
"Voivatko isä ja äiti hyvin?"
Tyttö nyykäytti ylös katsomatta päätänsä ja vastasi: "Hyvin." Sekä jatkoi työtään.
"Minä tahtoisin tulla teille", sanoi nyt Klaus Baas, "etkö opastaisi minua? Et suinkaan sinä enää luistelekaan."
Tyttö nousi ja lähti hänen kanssaan, järjestellen ja väännellen yhä luistimiaan.